Vanhempien yhteinen aika vapauttaa lapset olemaan lapsia

Vanhempien parisuhde on lapsen koti. Ymmärsin aavistuksen, mistä sanonnassa on kyse, kun kuusikymppiset vanhempani lähtivät kahdestaan ostosreissulle matkan taakse. Havaitsin itsessäni lapsenomaista iloa, kun kuulin, ettei reissuun lähdetty työn takia tai velvollisuudesta, vaan huvin vuoksi, ilman sen suurempaa syytä. Minun äitini ja isäni.

Vanhempien parisuhde voi siis olla lapsen koti myös silloin, kuin lapset ovat jo aikuisia.

Pitäisi useammin yrittää järjestää aikaa oman puolison kanssa. Laatuaikaa kahden kesken tai laadutonta, jos ei parempaan pysty. Voisi vaikka katsella keskinkertaisia tv-ohjelmia tai kerrata keittiön pöydän ääressä kaikki ne päivän tapahtumat, joille nauraminen ei tapahtumahetkellä olisi ollut poliittisesti korrektia. Muistella sitä, että ennen meitä kaikkia olimme me kaksi.  

Vanhempien parisuhde ei ole lapsen ainoa koti, mutta merkittävä osa siitä. Kun parisuhde hengittää, lapsi voi elää ikänsä mukaisesti. Hän voi keskittyä siihen, mikä on tärkeää, eli rakentamaan muurahaisille taloja, heittelemään kiviä lampeen ja eläytymään leikkiin niin syvästi, että kotiintuloaika unohtuu. 

Jos vanhempien parisuhde voi hyvin, lapsen ei tarvitse kannatella kodin ilmapiiriä. Jos vanhemmat elävät muutenkin kuin vanhemmuuden kautta, lapsen ei tarvitse kantaa taakkaa, joka aiheutuu, kun pitäisi jaksaa olla vanhempansa ainoa elämänsisältö.

Vanhempien kannattaa panostaa parisuhteeseen, sillä kahdenkeskeinen aika ei ole lapsilta pois. Päinvastoin, se vapauttaa lapset olemaan lapsia.

Se on rakkautta, jossa kaikki voittavat.










Maailma pysyy pystyssä, vaikka korvaamattomat ihmiset nostaisivat jalat pöydälle

Kun tuntuu, että ei voi missään tapauksesa levätä, lepää. Kun tuntuu, että ei ainakaan voi ottaa kunnon vapaata, ota vapaata. Kun tuntuu, että ei voi kieltäytyä, sano ei.

Perustarpeiden toistuva sivuuttaminen on merkki siitä, että epäterveen ja terveen välinen raja on jo ylittynyt. Taukoa tarvitaan kaikkein kipeimmin silloin, kun ihminen kuvittelee, että kaikista ihmisistä juuri hänellä ei ole mahdollisuutta lepoon.

Maailmalla on ärsyttävä tapa pysyä pystyssä, vaikka korvaamattomat ihmiset välillä nostaisivatkin jalat pöydälle. Mene siis johonkin yksinäisen paikkaan ja levähdä vähän.




Jos mietit riitätkö, silloin riität

Jos unohdut usein pohtimaan, mahdatko olla tarpeeksi ja mahdatko riittää, silloin sinä todella riität. Oman riittävyyden pohtiminen on merkki siitä, että välität, yrität ja haluat antaa parasta. Riittämätön ihminen ei vaivaisi päätään moisilla asioilla.

Jos katselet itseäsi tästä näkökulmasta, huomaat, että olet tehnyt kaiken, mikä tällä hetkellä on lähtökohdistasi mahdollista. Jos katselet itseäsi ulkopuolisen silmin, huomaat, että olisi kohtuutonta pyytää itseltään enempää.

Ravista huolet hartioilta ja huokaise kerran syvään. Katkaise itsesyytösten kehä, ennen kuin nurmikko on siltä kohtaa pilalla. Voit lähteä ulos aurinkoon ja olla onnellinen ilman painavaa syytä.

Se ei ole keneltäkään pois. Vähiten sinulta itseltäsi.

Ps. Olet ihana. Riittävän ihana. Joten mene jo!







Miten kaksivuotias pidetään hengissä? - Oi Pika, auta!

Kaksivuotiaan kanssa yksi päivä on niin kuin vuosi ja vuosi niin kuin yksi päivä. Tämä johtuu siitä, että koko ajan sattuu ja tapahtuu. Tälläkin viikolla perheessämme on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Leikattu versio viikostamme, olkaa hyvät!

***

Ensimmäinen kohtaus: Makaan sängyssä. Havahdun siihen, että kainalooni virtaa jotain märkää ja kylmää. Pyörähdän ympäri ja näen taaperon, joka kaataa sänkyyn maitoa suoraan litran purkista. Olen ollut koko ajan vieressä ja hereillä, miten lopputulos voi olla tämä? Vaihdan lakanan. Onneksi kyse on maidosta, joka on helpompi siivota kuin voi ja kananmunat. Ne ovat normaalisti kaksivuotiaan kolttosten perusraaka-aineita.

Toinen kohtaus: On iltapäivä. Puhun puhelimessa ja viikkaan pyykkejä kodinhoitohuoneessa. Katselen ikkunasta, kunnes yhtäkkiä tunnen takaani tulevan viileän tuulahduksen. Ulko-ovi on selällään eikä lasta näy missään. Syöksyn ulos niin nopeasti kuin pystyn, ja näen taaperon, joka juoksee loska roiskuen kohti tietä. Saan hänestä kiinni juuri ennen pihasta poistumista.

Kolmas, neljäs ja viides kohtaus: Taapero pissaa keittiön, eteisen ja makuuhuoneen matolle.

Kuudes kohtaus: On aamu. Herään siihen, että taapero kaivaa silmiä päästäni. Hän ei usko kauneusuniin, ainoastaan silmänkääntötemppuihin. Menemme olohuoneeseen, jossa lapsi huomaa sohvalla nukkuvan isänsä. ”Kukkuu”, sanoo taapero. "Herätä se", minä vastaan. Taapero tekee työtä käskettyä ja riuhtaisee isänsä nenästä niin että tuntuu. Sen jälkeen lapsi heittäytyy sohvalle mukavaan asentoon ja ojentaa murokulhon täytettäväksi. Palveluksessanne, sir!

Seitsemäs kohtaus: Vaihdan taaperolle vaippaa. Olen paketoimassa vaippaa roskakoriin, kun huomaan sen sisällä rahan. Huudan mieheni paikalle. Toteamme yhdessä, että taaperon läpi on kulkenut ihan oikea kymmenen sentin kolikko. Mietimme, miten nämä tälläiset kaksivuotiaat oikein pidetään hengissä aikuiseksi asti? Säikähdyksestä selvittyämme lisäämme taaperon toiveammattilistalle säästöpossun ja salakuljettajan vakanssit.

***
Vanhempien juoksuttamiseen tähtäävä kahden vuoden erikoistumiskoulutus on onnistunut taaperomme kohdalla erinomaisesti. Edellä mainittujen tempausten  lisäksi silmälasieni sanka on saanut kyytiä, sohvalle on katettu murobuffet ja lapsi on liimaillut terveyssiteitä hiuksiinsa.

Viime viikkoina taapero on ahkerasti toistellut lausetta ”Pika, auta!”. Emme tiedä, mitä lause tarkoittaa, mutta jotenkin se tuntuu sopivan tähän vauhdikkaaseen elämänvaiheeseen. Kaksivuotiaan  hengissäpitäminen on kovaa työtä. Siksi toteamme yhteen ääneen:

Oi Pika - kuka oletkaan - auta!







Emme hylänneet toisiamme

Kun parisuhde on ollut vuosia kovan paineen alla, riittää ilonaiheeksi, kun saa kävellä yhdessä ilman aikataulua ja vetää perässään muovitraktorin päällä istuvaa kaksivuotiasta. Me teimme niin sunnuntaina. Kävelimme, puhuimme ja kuuntelimme toisiamme niin kuin parhaat ystävät, jotka eivät ole tavanneet pitkään aikaan.

Hiekka rohisi traktorin renkaan alla. Nauroimme kaapelille, joka sai toimittaa vetoköyden virkaa. Näky oli niin kuin pienoiskuva yhteisestä elämästämme: Kaikki on vähän sinne päin, mutta eteenpäin mennään.

Siinä kävellessämme tunsin iloa. Vaikeuksista huolimatta emme olleet luovuttaneet toisistamme. Emme luovuttaneet, vaikka lukemattomina iltoina matka olohuoneen puolelta toiselle oli niin pitkä, ettei sitä yhdessä illassa ehtinyt ylittämään.

Ymmärsin, että emme koskaan olleet hylänneet toisiamme. Olimme vain eläneet liian pitkään äärirajoilla, keskittyneet selviytymään. Taistele tai pakene - ei siinä mielentilassa ole voimia toisen tunteiden huomioimiselle tai rikkinäisille kattotiilille. Se ei ole valinta vaan luonnon laki.

Kotikadulla näimme viiden joutsenen parven, joka lensi meitä kohti täsmällisessä muodostelmassa. Kohdallamme parven ensimmäinen lintu väistyi johtopaikalta lepäämään ja seuraava otti vetovastuun. Linnut olivat selvinneet pitkän matkan vastuuta vuorotellen ja toisiansa tukien. Nyt ne olivat päässeet perille.

Joutsenien kotiinpaluun riemuun oli helppo yhtyä. Hymyilin leväesti ja huusin linnuille tervetuloa-toivotuksen. Samalla toivotin tervetulleeksi uuden elämämme.

Emme hylänneet toisiamme. Me selvisimme.

Näe minut kokonaan

Avioliitossa on kyse siitä, että valitaan maailmasta se yksi ihminen, jonka kanssa halutaan olla ylitse muiden. Sen jälkeen hänelle näytetään itsestä kaikki ne puolet, joita muilta piilotellaan viimeiseen asti.

Näky ei aina ole kaunis, mutta kannattaa katsoa suoraan ja silmiään räpäyttämättä. Sillä mitäpä ihminen tekisi sellaisella rakkaudella, joka ei kata koko persoonaa sen pimeimpiä nurkkia myöden.

Jos avioliitto pitäisi tiivistää kolmeen lauseeseen, se olisi:
Näe minut kokonaan. Älä koskaan lähde. Muuta en pyydä.







Älä hylkää itseäsi

Jos on pakko ylittää itsensä ja selviydyttävä yksin, voi tehdä niin kuin alle vuoden ikäinen poikani, jolla oli kiire oppia kävelemään.

Kun tuesta oli päästettävä irti, eikä ketään ollut käden ulottuvilla, lapsi otti oikealla kädellä kiinni vasemmasta ja lähti liikkeelle. Varmoin askelin ja itseään kädestä pidellen hän käveli koko matkan kaatumatta.

Lapsi oli riemuissaan uudesta taidostaan, ja minä opin jotain oleellista: Niin kauan kuin ihminen ei hylkää itseään, hän ei ole koskaan yksin.

Jos ei kukaan ole tällä hetkellä pitelemässä kädestäsi, älä ainakaan itse päästä irti. Tunteesi, ajatuksesi ja unelmasi ovat todellisia ja huomioonottamisen arvoisia.

Älä koskaan hylkää itseäsi.

 


Äitys on varma tie askeesiin

Oletko koskaan miettinyt, miksi useimmissa uskonnoissa pyhät miehet ovat juuri - no, miehiä? Intiassa rastahiuksiset saddhut istuvat risti-istunnassa oransseissa asuissan tai makaavat pikkuhoususillaan piikkimatolla. Tiibetissä munkit kulkevat pää kainalossa ja almukulho toisessa. Minne tahansa matkustaakin, askeesia harjoittavat ihmiset ovat aina miehiä. Missä ovat askeesia harjoittavat naiset?

Minäpä kerron: He ovat lastensa kanssa kotona.

Maailma on tykitetty täyteen naisaskeetikkoja, mutta heistä ei tiedetä. Tämä johtuu siitä, että lasten jälkeen naisilla ei ole ollut aikaa pitää meteliä omasta askeesistaan tai pysähtyä tien varsille mietiskelemään yhtään mitään.

Tämä ei silti tarkoita, etteikö naisten askeesin harjoittaminen kävisi kuumana: Naisaskeetikoilla OM-tavun sijasta on käytössä EI-tavu, mietiskely tapahtuu puolijuoksussa ja sen sisältö on elämän kiertokulun sijasta ruokaympyrä ja unisyklit. Hiusten harjaamisen useimmat ovat jättäneet ja ruokana ovat lasten tähteet. Ruumiita ja jätteitä pursuavassa Gangesissa he eivät sentään kylve, mutta vaeltavat päivittäin kaatopaikoilla, joita lastenhuoneiksikin kutsutaan.
Henkilökohtainen suosikkiaskeetikkoni on 400-luvulla elänyt Simeon Styliitta. Simeon Styliitta tunnetaan myös nimellä pylväspyhimys, sillä hän harjoitti askeesia asumalla korkean pylvään päässä ympärivuorokautisesti. Styliitan tasapainoilua minä ajattelin, kun suoritin tilastotieteen verkkotenttiä terassin oven raossa seisten, kannettava tietokone toisella käsivarrella ja lastenrattaita jalalla heilutellen.

Simeon Styliitta tuntuu läheiseltä myös siksi, että aivan kuten hänkin, minäkin vastaan jatkuvasti luokseni tulleiden pienten ihmisten kysymyksiin ja olen aina useiden silmäparien ympäröimänä - myös vessassa.

Äitiys on varma tie askeetikoksi - Sanokaa minun sanoneen. Jos ette usko, kysykää uskontotieteilijä René Gothónilta, jonka määritelmän mukaan erilaisia askeesiperinteitä yhdistää muun muassa paastoaminen, seksuaalisesta kanssakäymisestä pidättäytyminen, omaisuudesta, omistamisesta ja kaikesta mahdollisesta ilonpidosta luopuminen sekä eristäytyminen muusta yhteiskunnasta.” Minusta Gothónin kuvaus kuulostaa ihan vanhempainvapaalta.

Askeesia ja äitiyttä yhdistää moni muukin asia, mutta erityisesti yksi niistä on mainitsemisen arvoinen: Molemmissa kyse on siitä, että luopuu jostain hyvästä saadakseen jotain vielä parempaa.
Kymmenen vuoden äitiyden jälkeen pystyn sanoa, että lapset ovat ehdottomasti olleet kaiken vaivan arvoisia. Tämä ei kerro elämäntavan helppoudesta, vaan lasten käsittämättömästä kyvystä maksaa kaikki tuhatkertaisesti takaisin.