Jos voisin palata ajassa taaksepäin

Jos voisin palata viisi vuotta ajassa taaksepäin, piipahtaisin itselleni kylään ihan tavallisena arkipäivänä. Koputtaisin oveen kahden ja neljän välillä, kun lasten päiväunet ovat ohi ja omat nukkumatta. Tulisin muka ohikulkumatkalla. Nostaisin ruokakassit pöydälle vähäeleisesti.

Jos voisin, istuttaisin itseni puhtaaseen pöytään. Keittäisin kunnon kahvit ja kaataisin kupin pintaan. Antaisin mennä lautaselle asti ja sanoisin, että tätä kyllä riittää. Juttelisin niitä näitä, enkä kertoisi, miten väsyneeltä tulisin pian näyttämään. En huolestuttaisi huolestumisella, vaan nostaisin pyykkikorin kainaloon ja kertoisin vitsin.

Jos voisin palata taaksepäin, katselisin lapsiani itseni nähden oikein ihailevasti ja kehuisin jokaisen yksitellen. Jakaisin kehut sellaisella äänen palolla ja silmien valolla, että minä siellä pöydän toisella puolella muistaisin silmänräpäyksessä, miten paljon heitä rakastinkaan. Sitten veisin roskapussin, enkä huomauttaisi, miten täynnä se on.

Jos voisin valehdella itselleni, en valehtelisi. Sanoisin suoraan, ettei elämä viiden vuoden päästä ole pisteessä, jossa sen toivoisi olevan, mutta ei myöskään pisteessä, missä sen pelkäisi olevan. Myöntäisin, että nousuja ja laskuja tulee, mutta kertoisin, että aina on vähintään yksi ottamassa kiinni. Paljastaisin, että viiden vuoden päästä nauran paljon, ja että olen taas alkanut haaveilla.
Voi, jos voisin palata ajassa taaksepäin. Olisi niin paljon sanottavaa.


Ihminen ei ole resurssi

Ihminen ei ole resurssi. Ihminen ei voi antaa itseltään pois voimavaroja, joita hän tarvitsee päivittäiseen selviytymiseen. Ihminen on ihminen ja tarvitsee ihmisen arvoiset elinolosuhteet.

Ihminen ei ole resurssi. Se tarkoittaa luopumista ajatuksesta, jonka mukaan saa levätä vasta, kun maailma on valmis ja pihvin päälle saa yritit omasta puutarhasta. Se tarkoittaa, että täytyy luopua mielihyvästä, jota saa, kun antaa itsestään kaiken ja vielä vähän päälle.

Sille, joka on rakastunut illuusioon, jossa elämä tottelee omien sormien napsautusta, luopuminen voi olla erityisen vaikeaa.

Ihminen ei ole resurssi. Se tarkoittaa, että on opeteltava sanomaan ”ei”. Se myös tarkoittaa, että ihmiset pettyvät ja suuttuvat ja tekevät olon epämukavaksi. Nekin, jotka jankuttavat levon tärkeydestä, voivat pettyä, sillä kehottaessaan sanomaan ”ei”, he eivät suinkaan tarkoittaneet, että sanoisit sen heille.

Sille, joka on tottunut hoitamaan oman tontin ja vielä naapurin ojankin, pettymyksen tuottaminen voi olla erityisen vaikeaa.

Ihminen ei ole resurssi. Ja jos onkin, niin on siinä mielessä, että joskus resurssit loppuvat. Siksi ihminen ei voi antaa itseltään pois voimavaroja, joita hän tarvitsee päivittäiseen selviytymiseen.

Sen sijaan, ihminen voi antaa pois päätöksen olla kaikkea kaikille ja päätöksen rakentaa turvallisuutta suorittamalla. Pois vaan, vaikka se pelottavalta tuntuukin! Vain tyhjin käsin on valmis vastaanottamaan sen, mitä elämällä on annettavaan.

Sen jälkeen voi myös huomata, ettei ihminen milloinkaan itseään kannatellut, vaan häntä kannateltiin ja kannatellaan yhä.


Lujaksi tulemme pitämällä yhtä

Kaikista naisista ei tule äitejä. Jotkut eivät toivo lapsia, jotkut toivovat lapsia epätoivoon asti.

Lapsettomuuden valinneet joutuvat usein vakuuttamaan, että heillä on kaikesta huolimatta sydän paikallaan. Se on hassua, sillä samaan aikaan he epäitsekkäästi antavat  itsensä siellä, missä vastavuoroisuus ei ole perimään kirjoitettu.

Lapsettomiksi jääneiden osaksi taas jää selitellä, että hekin tietävät, miltä tuntuu univaje, kohtuuttomat odotukset tai menettämisen pelkoon sotkeutunut rakkaus. Se on kohtuutonta, sillä monet heistä ovat rakastaneet viimeiseen sydämenlyöntiin liian monesti ikäänsä nähden.

Kaikista naisista ei tule äitejä. Kaikista naisista ei tarvitsekaan  tulla äitejä - ei ainakaan osoittaakseen olevansa yhtä paljon tai enemmän kuin muut. Toisaalta, yhdenkään naisen ei tarvitse luopua äitiydestään ymmärtääkseen, mitä elämä voi katkerimmillaan tai nautinnollisimmillaan olla.

Äiti tai ei, samasta maasta me naiset olemme tulleet ja samaksi maaksi me lopulta muutumme. Lujaksi tulemme pitämällä yhtä.


Maailmaa parannetaan lapsi kerrallaan

Maailmaa ei paranneta valtaapitävien kokouksissa, monisanaisissa mietinnöissä eikä hienoissa ravintoloissa. Maailmaa parannetaan yksi lapsi kerrallaan.

Maailmaa parannetaan siellä, missä hihat kääritään ja hiukset kieputetaan pikaiselle nutturalle. Siellä, missä uhmakohtaukset vastaanotetaan ja hiekkaan piirretään oikean ja väärän välinen raja.

Maailmaa parannetaan siellä, missä kipeisiin kohtiin puhalletaan ja paidat itketään läpimäriksi. Maailmaa parannetaan siellä, missä lasketaan sataantuhanteen ja nukahdetaan samalle tyynylle.

Maailmaa ei paranneta siellä, missä kauluspaidat kokoontuvat ja palkintoja jaetaan, vaan siellä, missä tulevaisuuden perusteita luodaan - siellä missä lapsia kauluspaitoihin kasvatetaan.

Maailmaa parannetaan kodeissa, päiväkodeissa, kouluissa ja kaikkialla, missä elämännälkäinen lapsi kohtaa kohtaa avoimen sylin. Maailmaa parannetaan yksi lapsi kerrallaan.

Kiitos sinulle maailmanparantaja.




Pitää kiinni ja päästää irti - siitä on vanhemmuus tehty

Vanhemmuus on yhtä irti päästämisen ja kiinni pitämisen jatkuvaa vuorottelua. Vanhemmuudessa kasvaminen on yhä hienovaraisempien viestien lukemaan oppimista: Sen tunnistamista, milloin ottaa lapsi sydämen viereen. Ja milloin päästää irti, vaikka jokainen solu huutaisi, että itse ei ole ollenkaan valmis.

Muistan vieläkin miltä tuntui, kun esikoinen lähti ensimmäistä kertaa kotipihasta pelkkien rohkaisujen saattelemana. Katselin ikkunasta vaivihkaa, miten lapsi otti askelia suureen maailmaan. Reippaasti edennyt matka hidastui vasta kaarteessa, joka katkaisisi näköyhteyden kotipihaan. Lapsi selvästi empiä. Hän pysähteli ja kääntyili muutaman askeleen välein. Näytti jokaisella vilkaisulla vähän edellistä pienemmältä.

Loittonevaa selkää katsellessa oli täysi työ pitää itsensä sisällä. En ollut ollenkaan varma, olinko antanut lapselle riittävän selkeät ohjeet? Olinko painottanut tarpeeksi, miten tärkeää on katsoa eteenpäin, mutta pysyä silti tien reunassa – elämässä ja muutenkin. Olisi ollut niin helppo avata ikkuna ja huutaa perään. Napata takki eteisen naulakosta ja juosta kiinni lyhyt matka.

Mutta eihän äiti voi pitää kiinni, jos lapsi on päättänyt päästää irti.

Eilen samainen poika sai luvan olla ulkona tavallista myöhempään. Läheisellä nuopparilla oli illanvietto, jota poika oli odottanut koko pitkän viikon. Lapsi sai luvan mennä ja minä lähdin haikeuksissani yksinäiselle, rauhalliselle iltakävelylle.

Auringonlasku oli kaunis. Paluumatkalla kävi mielessä, voisiko kuitenkin kiertää nuopparin kautta. Jäin etäämmälle seisoskelemaan, ja katselin, kuinka poikalauma purkautui ovesta kovaäänisesti ja alkoi kiinnitellä pyöräilykypäriään. Kun tuttu sininen takki vilahti, heilautin kättä ja sain vastaukseksi iloisen tervehdyksen.

Palasimme kotiin yhtä matkaa. Minä ja isoksi kasvanut poikani, joka ei enää kaarteessa vilkuile kotiin. Antoi silti vielä pitää kiinni. Ja minähän pidin. Lujasti.





Parhaimmat ohjeet panikoijille (Etkä enää koskaan ole onneton)

Minulla on viharakkaussuhde elämänohjeita tarjoaviin julkaisuihin. Kirjoitukset, jotka lupaavat paljon, mutta antavat vähän, ärsyttävät. Toisaalta, tarvitsen jatkuvasti uusia näkökulmia ja ajatuksia arjessa jaksamiseen. Siksi olen edelleen etsinyt elämänohjeita ja löytynyt elämänohjeita. Olen myös keksinyt ohjeita itse, ja nyt niistä parhaat tulevat tässä!

Ohje numero yksi on periaatteessa yksinkertainen: Hengitä. Hengitä ihan tavallisesti sisään ja tavallisesti ulos, sillä ihminen ei pärjää ilman happea. Stressaantuneena ihminen saattaa pidättää hengitystään, mistä tulee kummallinen olo. Kummallinen olo tulee helposti tulkittua ennakkoaavistuksesi siitä, että kaikki asiat ovat pahasti pielessä ja kohta galaksit putoavat päähän.

Oikeasti kyse on siitä, että aivot eivät saa happea ja siitä nyt vaan tulee huono olo. Asia on korjattavissa hengittämällä, mutta on muistettava hengittää myös ulos, sillä pelkkä sisäänhengittäminen on vähän sama kuin ei hengittäisi ollenkaan.

Toinen ohje liippaa läheltä ensimmäistä: Älä usko stressihormonin puheita. Omissa epätieteellisissä kokeissani olen huomannut, että stressaantunut mieli tuottaa jos jonkinlaista legendaa. Stressihormonin tunnistaa siitä, että yhtäkkiä mieleen puskee ideaa aina koko talon remontista, elämäntapamuutoksesta, valokuva-albumien järjestämisestä, vaatekaapin ja parisuhteen uudistamisesta ja elämää pidemmän to-do -listan tyhjentämisestä – tietenkin nyt heti.

Stressihormoniin kannattaa suhtautua niin kuin puiston nurkassa mongertelevaan vanhaan juoppoon: Juoppo katkolle turvallisiin olosuhteisiin nukkumaan ja juttua jatketaan vasta sitten, kun pää on selvä.

Kolmas ohje on lyhyt ja se menee näin: Älä mieti viittä minuuttia kauempaa asioita, joita et muista viiden vuoden kuluttua. Tämä ohje on hyvä, toimiva ja muualta varastettu. Esimerkiksi itse en aio viiden vuoden päästä muistella, miltä tuntui istua junan vessassa, kun "lukossa" ollut ovi riuhtaistiin auki. Ilman tätä sääntöä varmasti muistelisin.

Neljäs ohje on helppo: Syö ja nuku. Ihan oikeasti. Väsynyt ja nälkäinen ihminen on taakaksi kaikille, myös itselleen. Kun on saanut vähän ruokaa ja unta ja ruokaa, turhat asiat ei ärsytä. Niin yksinkertaista se on, paitsi vauvaperheissä.

Viides ohje on olevinaan syvällinen: Kun paniikki valtaa ajatukset, mene makuulle ja laita silmät kiinni. Sen mitä näet silmät kiinni, sen todella omistat. Eli et juuri mitään. Ihminen syntyy alasti ja haudataankin melko vähissä vaatteissa, joten omaisuuden kerääminen ja elämän hamstraaminen on turhaa. Toisaalta, ihminen sulkee silmänsä suudellessaan, nauraessaan ja rukoillessaan, joten jotain pyhää silmien sulkemisessa on, ja siksi sen täytyy olla hyväksi.

Kuudes ohje on kaukoidästä varastettu, huonosti suomennettu ja omiin tarpeisiin muokattu: Älä ainoastaan kysele itseltäsi, millaisten asioiden suhteen koet intohimoa. Kysy myös, mitkä asiat ovat sellaisia, joiden puolesta olet valmis kärsimään? Ihminen innostuu monenlaista asioista, mutta vähemmän on niitä, joiden puolesta kärsiä. Tätä ajatusta kannattaa pyöritellä, kun yrittää hahmottaa, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.

Seitsemäs ajatus pohjautuu Raamattuun, mutta keksin sen ihan itse. Seitsemän on myös täydellisyyden luku, joten siihen on hyvä lopettaa: Jumalan luomassa maailmassa pelkällä olemassaololla on arvo. Kaikki olemisen päälle tuleva on ylimääräistä hyvää itselle ja muille jaettavaksi. Miksi yrittää olla jotain ihmeellistä, kun voi olla vaan?

Tässä olivat kaikki parhaimmat ohjeeni panikoijille. Onnittelut, jos jaksoit lukea tänne asti, sillä nyt et enää koskaan ole onneton - niinhän tämän lajityypin kirjoituksissa kuuluu luvata!




Jos saisit olla yhden päivän sinä

Jos voisin toivoa sinulle yhden asian, toivoisin, että edes yhden päivän ajan saisit olla sinä. Että yhden päivän ajan saisit tehdä mitä haluat ja ajatella mitä mieleen juolahtaa tai olla ajattelematta. Että saisit nauraa omalla äänelläsi ja laulaa kaupan hyllyjen välissä. Kaataa toisen kupin kahvia ja antaa sen läikkyä yli.

Jos voisin toivoa sinulle yhden asian, toivoisin, että saisit yhden päivän vapaata huolistasi. Että yhden päivän ajan saisit unohtaa pyrkimykset olla paras versio itsestäsi - muiden versioista puhumattakaan. Että voisit harhailla ilman päämäärää, hymyillä vastaantulijoille aurinkolasien suojista ja antaa tuulen sotkea hiukset.

Toivoisin, että edes yhden päivän ajan saisit olla sinä. Huolettomana, vapaana ja vailla ylimääräisiä painoja. Silloin huomaisit, että väsyn ja huolen takaa löytyy edelleen hauska ja kaunis ihminen.
Se sama, joka olit, ennen kuin elämä ehtii väliin.

Mitään ei ole menetetty. Kaikki on yhä tallella.
Minulle sinä olet jo paras versio itsestäsi.




Tavallisen ihmisen leima on hyvä leima

Kuinkahan monta kertaa olen lukenut haastatteluja ihmisistä, jotka ovat päättäneet toteuttaa unelmansa tietystä työstä, asemasta tai omaisuudesta. Onnistumisen myötä heitä on alettu pitää menestyjinä.

Ja kuinkahan monta kertaa olen lukenut samaisista ihmisistä, jotka kaiken jälkeen ovat luopuneet työstään, asemastaan tai omaisuudestaan saadakseen aikaa tärkeämmille asioille - ja sitten heitä vasta menestyjinä on pidettykin.

Mietin, miksei niitä tavallisia ihmisiä, jotka ovat heti elämänsä alusta eläneet yksinkertaista mutta täyttä elämää rakkaimpiensa kanssa, kutsuta menestyjiksi myös?

Eikö se vasta menestystä olekin, että ilman sen kummempia harhapolkuja ja kiertoteitä on löytänyt sen, mikä elämässä on tärkeää?Ja se, että uskaltaa pitää löydöistään kiinni ja elää itsensä kokoista elämää, vaikka sen seurauksena saakin kannettavakseen ihan tavallisen ihmisen leiman.

Tavallisen ihmisen leima - se taitaa lopulta olla ihan hyvä leima.