Padot sortuvat, sinä et

Hei, sinä urhea ihminen siellä! Niin, juuri sinä, joka nieleskelet kyyneleitä ja pelkäät, että hetkenä minä hyvänsä padot murtuvat ja päästävät ulos huolella padotut tunteet ja muistot. Sinua minä kutsun urheaksi ja sanon, että anna sortua vaan.

Sanon sinua urheaksi, sillä olet viimein uskaltanut kohdata sen, mitä olet pitkään juossut karkuun. Olet pysähtynyt katsomaan taaksesi kasautunutta vuorenvahvuista vesiseinää ja päättänyt kohdata sen. Olet päättänyt, vaikka se jäisi viimeiseksi teoksesi.

Se, jos jokin, on urheaa.

Saatat epäillä sanojani. Epäily johtuu siitä, että urheasta ihmisestä harvoin tuntuu urhealta. Urheus ei kuitenkaan ole tunnetta, vaan tekoja. Joskus se on pelkkää hiljaista odottamista ja uskollista sisään- ja uloshengittämistä, kunnes viimeiset vedet vyöryvät yli.

Sinä urhea ihminen siellä! Sinua minä kutsun urheaksi ja sanon, että olet lujaa tekoa, vahvempi kuin kaikki vastoinkäymiset yhteensä. Veden pyörteet ovat voimakkaat, mutta eivät ne sinua saa. Ne ainostaan vievät mennessään sen, mistä et ole pystynyt päästämään irti.

Olet urhea, selviät kyllä. Padot sortuvat, sinä et.



Perfektionismi ei ole herrasmies

Perfektionismi ei ole herrasmies. Se on juhlien kutsumaton vieras, joka saapuu hymyillen ja ojentaa ovella kymmenen pitkävartista ruusua. Kohteliaisuuksien jälkeen se riitauttaa juhlaväen, juo itsensä humalaan ja lähtiessä peruuttaa naapurin aitaan.

Sellainen vieras perfektionismi on.

Perfektionismin ansaan on helppo kävellä. Se näyttää James Bondilta, tuoksuu rahalta ja tuntuu nahkapenkiltä. Perfektionismi lupaa yltäkylläisyyttä ja väittää olevansa avain kaikkeen onnistumiseen - kukapa sellaista hurmuria ei pöytään päästäisi. Silti se kantaa rintataskussaan lupaa tappaa.

Perfektionismi on luonteeltaan säälimätön. Se varastaa elinvoiman, kaappaa toivon ja tuhoaa ilon. Perfektionismi ei anna iloita matkasta, ainostaan sen päättymisestä. Onnistumisen ilo on lyhyt, sillä sen, minkä voi saavuttaa, voi myös menettää, perfektionismi muistuttaa ja puhaltaa savuavan aseensa.

Mikä nilkki.

Perfektionismin soluttautumisen tunnistaa siitä, ettei ihminen enää pysty iloitsemaan asioista, joiden tekemistä hän ennen rakasti. Perfektionismi saa myös pelkäämään haasteita ja välttelemään tehtäviin tarttumista. Sen panttivankeina kulkevalle kukaan tai mikään ei ole tarpeeksi hyvää.

Perfektionismi ei ole herrasmies, joten sen nitistämistä on turha yrittää herrasmiesten keinoilla. Neuvottelu, sovittelu tai kompromissien hakeminen ei auta. Perfektionismi onkin selvintä kohdata sen omilla keinoilla: jäljiltä se, saarra se ja tapa se.

Ja katso, kuinka ilo palaa.



Kukaan ei ole niin rikki, etteikö hänestä mosaiikkia saisi

Ihminen ei ole koskaan niin rikki, etteikö hänestä mosaiikkia saisi. Kun palaset asettelee varovasti paikoilleen, lopputulos voi olla kauniimpi kuin koskaan ehjänä.

Mosaiikin kannalta ei ole merkitystä sillä, millä astia lyötiin rikki, kuka löi ja kuinka monta kertaa. Lopputuloksen kannalta merkitystä on sillä, mitä rikkoutumisen jälkeen tapahtuu - ja sillä, kenen käsiin sirpaleet annetaan.

Jos siis sydämesi on särkynyt, ja muutenkin tuntuu, että elämä on palasina, muista että kaaos on kaiken uuden luomisen lähtökohta. Kauneus ja kauheus ovat molemmat katsojan silmissä. Toisen sirpale on toisen aarre.

Minulle sinä olet aarre.

Ps. Haavoja sirpaleista saa ainoastaan, jos niiden päällä seisoo. Jos särkynyt ihminen saa olon tuntumaan ikävältä, kannattaa tarkistaa, ettei parhaillaan seisoskele hänen päällään.



Elämä on pakettimatka

Elämä lasten kanssa on kuin pakettimatka. Matkaa odotetaan innolla, lento jännittää ja kohde on yleensä muuta kuin oppaassa luvattiin - niin hyvässä kuin huonossa - eikä hinta silti muutu.

Pakettimatka se on. Ei pelkästään ihana tai pelkästään kamala, niin kuin ei lapsettomana eläminen tai mikään muukaan tapa elää. Jokaiseen elämäntyyliin kuuluu niin hyvät kuin huonot puolensa, eivätkä ne kumoa toisiaan. Olisi kaikille helpompaa, jos tämän saisi sanoa ääneen.

Olen sitä mieltä, että on täysin mahdollista sekä rakastaa lastaan että olla rakastamatta valvomista. Ja on täysin mahdollista nauttia perheen yhteisestä ajasta, mutta silti haluta myös olla yksin - ihan niin kuin voi rakastaa kesää, mutta inhota hyttysiä, tai pitää yhtä aikaa helteestä ja ilmastointilaitteesta.
Ei kukaan tule ja vaadi valitsemaan jompaa kumpaa.

Paketti se on lapsiperhepakettikin. Hyvästä saa pitää ja huonosta olla pitämättä, molemmat saa sanoa ääneen. Ei se tee kenestäkään huonoa ihmistä tai huonoa vanhempaa. Ainoastaan rehellisen.
Jokaiseen elämäntyyliin kuuluu hyvät ja huonot puolet, eikä kukaan saa kaikkea onnea tai onnettomuutta.

Olo kevenee kummasti, kun tämän myöntää itselleen

Ole jonkun muuri

Pikkupojat saivat keväällä päähänpiston kokeilla oveenkoputtamisen ja karkuunjuoksemisen kihelmöivää jännitystä. Kolttosta lähdettiin jäkikäteen selvittämään yhdessä. Ajattelin, että kyseessä läpihuutojuttu - lapset ovat lapsia.

Hämmennys oli melkoinen, kun ovenraosta puhalsikin jääkylmä tuuli. Ventovieras ihminen pidätteli vihaansa vain vaivoin. Yritin olla kuin muuri, vahva ja vakaa aikuinen, mutta jokaisen sanani myötä kutistuin lähemmäksi lasta. Lopulta en enää pystynyt pidättämään kyyneleitäni. Poistuin autolle, jonne häpeän halvaannuttamat jalat kantoivat minut juuri ja juuri.

Kotimatka oli hiljainen.  Jäin miettimään, sanoinko kuitenkin vääriä asioita väärällä äänensävyllä? Olin pettynyt itseeni. Olin pettynyt keskustelun lopputulokseen ja siihen, että en kyennyt olemaan parempi suojamuuri pienelle lapselle. Toiset olivat saaneet vanhemmikseen linnakkeita, minun lapseni olivat saaneet rapisevan raunion, joka varisuttaa laastia joka hipaisulla.

Kun saavuimme kotiin, yritin hukuttaa harmejani kotitöihin siinä onnistumatta. Kesti kauan, ennen kuin sain ajatuksiani irti tapahtuneesta edes huokauksen ajaksi. Lapsi sen sijaan otti saman tien rutiineista kiinni ja jatkoi tavanomaisia leikkejään niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Soimasin, syytin ja häpesin itseäni.

Oloni helpotti vasta, kun lapsi tuli mietiskelevän näköisenä keittiöön. ”Äiti, se kyllä auttoi, kun sain seistä sun selän takana”, poika sanoi suloisella, pohdiskelevalla äänellään. Ja tietämättään onnistui yhdellä yksinkertaisella lauseella riisumaan hiostavan päällysvaatteen äitinsä harteilta.

Tilanne meni ohi, mutta tapahtumat jäivät mietityttämään pitkäksi aikaa. Lapsen mielestä itkevä ja horjuva muuri oli riittävän hyvä muuri, mutta pätikö sama kaikissa ihmissuhteissa?  Eikö omista haavoistanikin hitaimmin olleet parantuneet juuri ne, jotka olivat aiheutuneet piiritystilanteista vailla ainoatakaan suojamuuriksi suostunutta ihmistä?

Ja ennen kaikkea: Voisinko minä olla se muuri,  joka ei pakene vaikeita tilanteita? Se, joka sanoo sanottavansa ääni vapisten, viisveisaamatta omasta julkisuuskuvastaan.

Näitä jäin miettimään ja näitä mietin yhä.

Muurin ei tarvitse olla ehjä. Muurin ei tarvitse olla virheetön. Muurin ei tarvitse ulottua taivaisiin. Muurin tärkein ominaisuus on siinä, että se seisoo järkähtämättä paikallaan silloin kuin muut juoksevat karkuun.

Ole jonkun muuri.



Miten säästöpossu saadaan röyhtäisemään ja muita opetuksia

Lapset ja raha on haastava yhtälö. Olisi mukavaa, jos niitä voisi olla molempia yhtä aikaa. Paljon.

Haastavaa on myös se, että lapsille pitäisi onnistua opettamaan rahan arvo, sekä kaikki se, mitä tapahtuu ennen kuin säästöpossu röyhtäisee. Toistaiseksi emme ole onnistuneet tehtävässä ainakaan keskimmäisen poikamme kohdalla.

Totesimme sen viimeksi tänään, kun lapsi huomasi, että isä on tekemässä töihinlähtöä lyhyen lomansa jälkeen. Tieto suututti isäpoikaleikeistä haaveillutta poikaa ja hermostuminen herätti lapsen sisäisen mafioson. Isä sai vastaanottaa ripityksen aitoitalialaiseen tyyliin:

”MÄHÄN OON SANONU SULLE MONTA KERTAA, ETTÄ MIKSET SÄ VAAN KÄY PANKKIAUTOMAATILLA”, lapsi vaahtosi kädet huitoen.

Ei onnistunut sylkeä väistellessä selittää, mistä pankkiautomaatissa makaava raha on peräisin.

Olemme yrittäneet opettaa rahan arvoa myös sillä, että lapset ovat aina silloin tällöin lähteneet isänsä mukaan töihin. Eräänkin kerran sinne lähdettiin innokkaana ja oikein työhaalarit päällä. ”NYT mä olen kuin IHAN kuin OIKEA isi”, keskimmäinen hehkutti silmät loistaen.

En tarkalleen tiedä mitä työpäivän aikana tapahtui, mutta kotiin palasi kaksi tympääntyneen näköistä lasta. Kun auton ovet aukenivat, esikoinen käveli suoraan saunaan. Sieltä hän haki löylykauhan ja ilmoitti lähtevänsä ilmaveivaamaan kauhalla kadun varteen ja kerjäämään rahaa.

Ja sinne hän tosiaan lähti. Kerjäläistä leikkimään. Miehen kanssa jouduimme toteamaan, että opetussuunitelman kohdassa "lapset ja raha" on vielä jonkun verran työmaata.

Vanhemmuuttamme on nyt takana kymmenen vuotta. Tähän asti olemme keskittyneet opettamaan asioista, joita rahalla ei saa. Ehkä seuraavan kymmenen vuoden aikana pitää opettaa myös niistä muista asioista.

Silti, jos joskus tulevaisuudessa näette lähikaupan nurkalla opiskelijapojan ilmaveivaamaassa löylykauhalla, niin tiedoksi, että se on meidän poika.





Varmin tapa erottautua massasta on olla oma itsensä

Kauneuden määritelmä on jatkuvassa muutoksessa. Yhtä kauan kuin ihminen on etsinyt peilikuvaansa heijastavilta pinnoilta, yhtä kauan kauneusihanteet ovat juosseet tavoittelijoitaan karkuun hikipannat päässä. ”Jaksaa, jaksaa, painaa, painaa!”, ne huutavat ja ottavat vauhdissa parit selfiet.

Kauneusihanteiden jahtaaminen on epätoivoista. Ihanteet muuttuvat nopeasti, toisin kuin ihminen. Siksi ihanteisiin pyrkiminen on kuin kiskoisi päälleen liian pientä jumppapukua. Kyllähän Jane Fondankin puvuissa oli korkeat jalantiet ja kangas venyy, mieli vakuuttelee.

Mutta ei. Sovituskopin peilit huurtuvat ja olkaimet hiertävät olkapäät punertaviksi. Fondan sijasta peilistä kurkistaa Borat ja sitten saakin jo huhuilla kaveria avuksi, että pääsee ulos ahtaista ihanteistaan ja miksei myös sovituskopista. ”Jaksaa, jaksaa, painaa, painaa?”

Kauneusihanteita on vaikea täyttää ja juuri siinä on niiden idea. Ulkonäöllä erottautuminen onnistuu, jos omistaa vartalon, jota enemmistön on mahdotonta saavuttaa. Siksi puutteen keskellä tavoitellaan runsaita muotoja ja ylensyönnin aikakaudella nälkiintynyttä ruumista. Veistoksellinen vartalo on vielä kovemman työn takana kuin laihuus. Kohta tilalla on uusi ihanne.

Kauneuden määritelmä on jatkuvassa muutoksessa. Se on mielestäni hyvä syy jättää tavoittelematta koko ihannetta. Varmin tapa erottautua massasta on olla oma itsensä. Pääasia, että ihmisellä on hyvä olla.



Yhtään ei tarvi jaksaa eikä painaa.