Yllättävät ihmiset välittävät yllättävän pienistä asioista

Se yö sujui kymmenen pysähdyksen taktiikalla. Nousin sängystä valmiiksi väsyneenä, aivot nollatilassa. Laahustin keittiöön, jonka kaapilla aivot jaksoivat muodostaa yhden kokonaisen ajatuksen: Kahvi on loppu. Ongelmansa kullakin.

Tiedän, ettei kahvin ehtyminen ole verrattavissa napajäätikön sulamiseen, mutta sinä aamuna se tuntui kuin. Mukin halaaminen vaikutti ainoalta keinolta selvitä päivän mittaisesta pakohuoneesta. Loppu se silti oli ja niin olin minäkin.

Lasten kanssa kauppaan lähteminen on vuorikiipeilyyn verrattava ponnistus, joten lysähdin epätoivoisena nojatuoliin. Tein niin kuin vain kunnon kännykkää räpläävä latteäiti tekee ja huusin surkeaa olotilani julki sosiaalisessa mediassa. Ei mennyt kauaakaan, kun oveen koputettiin.

Oven takana seisoi luokkakaverini kahdenkymmen vuoden takaa. Se sama, jonka kanssa kuljimme koulun hiekkapihaa samanlaisissa anorakeissa ja lauloimme: ”Tässä on possu ja tässä on kärpänen”. Sama hymy, sama musta huumori ja paketti Juhlamokkkaa - maailman paras kärpänen!

Kahvi oli hyvää, mutta paras maku päivään jäi yllättävästä vieraasta. Yhdellä ovenavauksella sisään oli astellut hyvä mieli, joka jäi kylään loppupäiväksi. Jäin miettimään luokkakavereita, jotka olivat sitä vielä vuosien jälkeenkin. Peruskoululiima on kestävää liimaa.

Sitäkin mietin, miten yllättävät ihmiset saattavat välittää yllättävänkin pienistä asioista - yllättävän paljon. Se on ihana ajatus. Sitä mietin nytkin, kun kahvia on.

Ei kommentteja