Vaikka hän onkin kolmas lapseni, olen hänen ensimmäinen äitinsä

”Äiti, leikki, eego.” Kaksivuotias tavoittelee katsettani ja pyytää leikkimään legoilla. Eikö se voisi leikkiä yksin, ajattelen. Lapsi vastaa äänettömään kysymykseeni tarraamalla kädestä. Menemme leikkihuoneeseen.

”Äiti kato, pikku haukku!” Alan kuljettaa muovieläintä toisella kädellä, mutta se ei riitä. ”Äiti, heppa. Hiihahaa!” Lapsi ottaa kasvoistani kiinni ja kääntää ne itseensä. Miten se voikin aina tietää, milloin en näe, vaikka katsonkin?

Pienet sormet asettelevat tornin päällimmäistä palikkaa ja mielessäni kasaan omaani: ruoka, pyykit ja tiskit. Huipulla tekemättömät työt yhtenä liian suurena kappaleena. Rakennelmani huojuu. Lapsi lyö torninsa nurin, nostaa molemmat kädet ilmaan ja huutaa ”jee”.

Noinko helppoa se on? Elämän uudelleen järjestäminen?

Kymmenen vuoden aikana olen levittänyt ja kerännyt nämä samat palikat tuhat kertaa, mutta lapsi hymyilee koko olemuksellaan ja se liikuttaa sekä sydäntä että kättä. Ymmärrän, että vaikka hän onkin kolmas lapseni, minä olen sentään hänen ensimmäinen äitinsä.

Ja ainoa sellainen.

Suukotan vaaleita hiuksia lapsen otsalla. Lapsi hymyilee, ja juoksee hakemaan kirjaa. Vielä minä opin kasaamaan tämän tornini oikein. ”Äiti lue”, lapsi sanoo, ja ojentaa ensimmäisen palikan. Kiitollisena otan sen vastaan.

Minullakin oli kerran lapsen silmät

Lapsen silmät ovat armolliset silmät. Ne eivät laske virheitä eivätkä muistele menneitä. Lapsen silmät ovat rakkauteen luottavat silmät. Ne etsivät uskollisesti yhteyttä ja osaavat odottaa hyvää vielä monen pettymyksenkin jälkeen.

Lapsen silmät ovat uteliaat silmät. Ne tarkkailevat, ihmettelevät ja ihailevat syyn ja seurauksen suhteita. Lapsen silmät eivät oleta. Ne kysyvät suoraan ja takeltelematta. Terävimmät kulmat ne hiovat hyvyydellään, suoristavat naurullaan mielen mutkat.

Lapsen silmät ovat ihmeelliset silmät. Ne luovat tyhjästä kokonaisia maailmoja, näkevät sohvatyynyissä lumihuippuisten vuoriston. Lapsen silmät eivät laske puuttuvia, vaan ottavat käyttönsä sen mitä on ja maalaavat loput mielikuvituksellaan.

Lapsen silmät. Niihin minä eksyn, ja jokaisella kerralla löydän jotain kadonnutta. Minullakin oli kerran lapsen silmät, minäkin olin kerran jonkun lapsi.

Ja niin olit sinäkin, ja tulet aina olemaan. Avaa lapsen silmät.

Ollappa niin kuin tervapääsky

Luin kesällä pesästään pudonneista tervapääskyn poikasista. Tervapääskyt ovat linnuista ainoita, jotka tarvitsevat ihmisen apua maahan pudottuaan. Pelastettu poikanen tarvitsee aikaa niin pudotuksesta toipumiseen kuin siipien kasvattamiseen. Pelkkä hoiva ei kuitenkaan riitä, sillä jonkun on vielä autettava tervapääsky siivilleen.

Lentoharjoittelu tapahtuu heittämällä tervapääskyä ilmaan avaralla paikalla. Lintua ei saatella ilmaan kevyesti kämmeneltä niin kuin höyhentä, vaan päämäärätietoisesti heittämällä niin kuin pesäpalloa - rintamasuunta rivakasti vastatuuleen. Jos tervapääsky ei osaa lentää, se leijailee maahan itseään satuttamatta. Jos lintu on valmis siivilleen, se lentää pois.

Mietin, millainen tunne se mahtaakaan olla, kun vauhti syöksee tervapääskyn tyhjän päälle? Se äänetön hetki, kun mahdollisuus putoamiseen ja lentämiseen ovat molemmat ilmassa. Ja kun tuuli sitten ottaakin siivistä kiinni ja alapuolella huojuvat puut käyvät yhä pienemmiksi, miltä tuntuu vapaus ja metsän raidoittava aamuaurinko?

Kerran lähdettyään tervapääskyt laskeutuvat vapaaehtoisesti vain pesimään. Ne viihtyvät tuulissa ja nukkuvatkin ilmassa. Se, mihin niiden rohkeus ja voima ei riittänyt, tapahtui, kun mitäänkyselemätön käsi tarttui ja heitti tervapääskyn löytämään turvansa tuulesta.

Ollappa niin kuin tervapääsky. Uskaltaa kämmenelle, suostua tyhjän päälle ja levittää siivet, kun aika on oikea.