Rakkautta voi vannoa kenelle tahansa, anteeksi pyydetään vain tärkeimmiltä

Rakas lapseni,

Anna anteeksi ne aamut, jolloin hoputin, huokailin ja heittelin ulkovaatteita eteisen lattialle. En ollut vihainen sinulle, vaan itselleni, ja sille, että olin menettänyt otteen päivästä ennen kuin se oli ehtinyt alkaa. Anna anteeksi, että pukiessa pitelin liian lujaa, ja että niin usein jouduin toivottamaan ”mukavaa päivää nyt kuitenkin".

Anna anteeksi myös ne päivät, jolloin en nostanut katsettani papereista, enkä katsonut silmiin sillä tavalla, että tuntisit olevasi olemassa. Anteeksi, että niin usein käänsin pääni kesken lauseen, ja että käyttäydyin ikään kuin merkitykselliset asiasi eivät ylittäisi uutiskynnystäni - vaikka kuulin innostuneen sydämen sykkeesi eteisestä asti.

Anna anteeksi kaikki ne illat, jolloin lähetin sinut huoneeseesi, vaikka näin kiukkusi takana olevan surun tai pelon, joka olisi ansainnut päästä syliin. Anna anteeksi lyhyet vastaukset pitkiin kysymyksiisi. Ja ne lukemattomat kerrat, jolloin vastasin sinulle niin kuin vastaisin ihmiselle, johon todellisuudessa olin turhautunut - anna anteeksi varsinkin ne.

Joka päivä kerron rakastavani sinua, mutta tänään haluan pyytää anteeksi. En siksi, että olisin erityisen surullinen, vaan siksi, että olen ymmärtänyt, miten paljon rakkautta anteeksipyyntö sisältää. Ja myönnettäköön - myös siksi, että yrittäessäni vältellä vanhempieni tekemiä virheitä, olen huomannut tehneeni osan niistä, sekä joukon ihan omia.

Rakkautta voi vannoa mille tahansa tai kenelle tahansa, mutta anteeksi pyydetään vain kaikkein tärkeimmiltä. Minulle sinä olet kaikkein tärkein, joten vielä kerran, silläkin uhalla, että vastaus on ”äiti mä kuulin jo” tai ”mitä on ruokana” - anna anteeksi.

- Äiti

Ps. Rakastan sinua ja ruokana on risottoa, mutta muista silti laittaa astiat tiskikoneeseen.

Elämänkellot

Kotipihaani kuuluvat kirkon kellot. Ne kantautuvat pienestä kirkosta, jossa pidetään paljon hautajaisia. Kellot, jotka soivat, ovat usein kuolinkellot. Jos tietää tarpeeksi, niistä voi päätellä oliko vainaja mies vai nainen, ja kuinka monta vuodenkiertoa hän ehti nähdä, ennen kuin kellot soivat.

Kun kirkonkellot soivat, rauhoitun. Matalammat ja korkeammat kumahdukset soivat niin kuin elämän sydämenlyönnit. Niiden musiikin kuultuani lause jää usein kesken. Unohdan, mitä olen tekemässä, ja kiire alkaa tuntua kuvitellulta. Kellot saavat hengityksen tasaantumaan. Ne pyytävät pysähtymään ja kuuntelemaan.

Kun kirkon kellot soivat, kuulen niiden lyönneissä elettyä elämää. Kellot soivat pitkistä kävelylenkeistä, viileistä syysaamuista ja vaahteranlehdistä. Ne kertovat päiväunista viltin alla, muistuttavat ilosta, joka nostatti kyyneleet, ja surusta, joka naurettiin ystävien kanssa pienemmäksi.

Ne ovat elämänkellot.

Kun kirkonkellot soivat, ne eivät kerro päivistä, joita ei koskaan tullut, vaan päivistä, jotka olivat täynnä elämää. Kellot kertovat päivistä, jotka vielä - kaikesta huolimatta - voivat olla täynnä elämää. Ne ovat myös alkusoittoa sille päivälle, joka ei koskaan pääty.

Ensi viikolla kellot kertovat myös Päivistä, jota ilman työyhteisömme ei enää ole entisensä. Lepää rauhassa Päivi. Omaisille osanotto suuressa surussa.

On vain yksi lanka, jota kannattaa pitää käsissään - elämänlanka

Olen niitä, jotka ovat aina halunneet pitää kaikkia lankoja käsissään. Olen tehnyt mahdollisimman paljon yksin, koska itseeni olen voinut luottaa. Jos joku pitkäaikainen projekti on ollut huipentumassa, olen voinut olla varma, etten viimeisenä iltana soita iperuuttaakseni. En aloita pahoittelulla, en jatka mutta-sanalla.

Se, joka pitelee käsissään lailla lankoja, ei pety. Hiertymät käsissä ovat sivuseikka.

Olen halunnut pidellä lankoja käsissäni myös siksi, että ne ovat tehneet oloni turvalliseksi. Olen ajatellut, että lankojen avulla voin hallita elämääni: Jos olen se, joka on kaikesta vastuussa, voin sanella rytmin (se on nopea!), valmistautua ajoissa ja tehdä varmuuden vuoksi enemmän kuin tarpeeksi. Sanotaanhan, että vain parhaansa yrittäminen riittää, ja minä haluan riittää!

Se, joka pitelee käsissään lankoja, on turvassa. Olenhan varmasti turvassa?

Ja olenhan minä pidellyt lankoja kyllästymiseen asti. Mutta se ei ole estänyt pettymyksiä, eikä tuonut turvaa. Langat ovat korkeintaan sotkeutuneet vartalooni, ja lopulta olen löytönyt itseni maasta hengästyneenä, sieluni ja maani myyneenä. Vieläpä olen sylkäissyt kaikkensa antanutta kasvoille ja potkaissut ylös ottamaan langoista entistä tiukemman otteen.

Se, joka pitelee käsissään lankoja, on voimakas. Ja sellainen haluan olla.

Olin niitä, jotka olivat aina halunneet pitää kaikkia lankoja käsissään. Olin, kunnes kaaduin, enkä enää noussut.

Vasta luovuttaneena ymmärsin katsoa, mihin langat johtivat. Huomasin, etteivät ne vieneet tyhjyyteen, vaan jokaisen päässä seisoi joku, jolla oli oma tahto, omat toiveet ja omat tarpeet. Joku, jolle olin antanut valtaa elämääni, ja joka saattoi käyttää sitä, miten tahtoi. Ymmärsin, että yrittäessäni pitää kaikkia lankoja käsissäni, olin tehnyt itsestäni marionettinuken.

Se oli ratkaiseva oivallus, mutta ei viimeinen kerta, kun löysin itseni maasta suu täynnä hiekkaa. Se oli silti viimeinen kerta, jolloin pakotin itseni väkivaltaisesti ylös. Nykyään yritän olla hellämpi. Jos kaadun, naurahdan niin kuin lapselle, ja sanon, että ylös vaan! Ojennan kädet - ja sakset - ja muistutan, että on vain yksi lanka, jota kannattaa pitää käsissä.

Ja se on elämänlanka.

Ps: Olet rakastettu, joten voit yhtä hyvin elää sen mukaan!