Muistin tai en, minä olen sinun

Meillä on yhteinen menneisyys. Jaettu muisti ja yhteiset muistot. Olemme nähneet samat elokuvat ja kuunnelleet samat laulut. Osaamme toistemme tarinat ja tiedämme niiden käänteet: Pahimpien ja pyhimpien hetkien saumat, ja kohdat, joissa nauru taittuu itkuun.

Ja miten helposti me unohdamme sen kaiken. Yksi käsistä lipsunut lupaus tai liian pitkäksi venynyt työpäivä - yhteys katkeaa. Univaje ja harkitsematon vastaus varovaiseen lähestymisyritykseen, ja hetkessä mielestä pyyhkiytyvät vuosien rakkaus ja vieressä valvotut yöt. Miten helposti me unohdamme!

Mutta meillä on yhteinen menneisyys. Jaettu muisti ja yhteiset muistot. Niistä minä haluan pitää kiinni, ja sinusta, vielä sittenkin, kun en muista omaa nimeäni. Silloin me olemme toistemme tarinat ja niiden käänteet. Pahimpien ja pyhimpien hetkien saumat, ja kohdat, joissa nauru taittuu itkuun.

Silloin me olemme toistemme sanattomat sylit. Muistin tai en, minä olen sinun.

Joulu ja 362 mahdollisuutta


Elämänlaatua ei määritä se, miten hyvin tai huonosti joulu meni. Joskus väsy tai suru tulee jouluna, joskus väärät sanat ja etäisyys kahden ihmisen välillä.

Mitä sitä yksiä joulupyhiä harmittelemaan, kun juhla tulee uudestaan joka vuosi, ja kalenteri tarjoaa lisäksi 362 mahdollisuutta viettää juhlaa.

Joka päivä on lupa katsoa lasta silmiin tai käpertyä sovussa sohvannurkkaan; joka päivä mahdollisuus kiittää kyynelsilmin tai kahlata hangessa tähtitaivaan alla.

Joulu voi olla joka päivä. Ainakin, jos antaa itselleen anteeksi, ja luvan kaikkeen siihen, mitä sydämestään toivotteli muille jouluisissa tervehdyksissään.

Aikaa siihen on koko joulu ja 362 muuta mahdollisuutta. Käytä ne hyvin!

Jumala, jota lapsikaan ei pelkää

Niiden vuoksi, jotka pelkäsivät Jumalaa; joiden jumalakuva oli maalattu niin pelottavaksi, että säilyttääkseen järkensä he olisivat mieluummin hylänneet uskonsa kuin pitäneet sen - niiden vuoksi Jeesus syntyi pieneksi lapseksi.

Niiden vuoksi, jotka hengittivät omaa häpeäänsä; jotka pelkäsivät, että hetkenä minä hyvänsä verho repäistäisiin sivuun heidän elämänsä edestä, ja kaikki saisivat tietää - niiden vuoksi Jeesus syntyi pieneksi lapseksi.

Iho kuin silkkipaperia, luut hennot kuin oljenkorret. Sellaisena Jumala laskeutui ihmisten luo. Pienenä ja hauraana, niin että lapsikin saattoi pitää sylissään maailman Luojaa. Seimessä nukkuva lapsi, vapisevassa hengityksessä ihmisten toivo:

Minäkö olen Jumala, jota pelkäät?

Voit pidellä minua miten haluat, tai jättää yöhön viimeisellä hetkellä, mutta minä en sinua hylkää. Voit kohtaa kätesi iskuun, ja lyödä ruosteisen naulan yksi kerrallaan, mutta minä en sinua vastaan kättäni nosta, enkä minä sinua lyö.

Niiden vuoksi, jotka pelkäsivät Jumalaa ja niiden, jotka hengittivät häpeää. Niiden, jotka kaipauksesta kipeänä tähyilivät taivaalle odottaen lupausten täyttymistä, niiden vuoksi Jeesus syntyi, ja toi tullessaan ensimmäisen joulun.

Ja kaikista lahjoista ensimmäisenä antoi lahjaksi Jumalan, jota ei lapsikaan pelkää.

Itsenäisyys teki itsenäisiä lapsia

Umpihangessa ja paukkupakkasessa sota antoi itsenäisyyden, mutta jätti jälkeensä lapsia ilman vanhempia. Joidenkin vanhemmat kuolivat, joidenkin kuolivat sisäisesti, ja tekivät lapsista näkymättömiä orpoja, jotka oppivat ottamaan reppunsa naulasta ja silittämään itsensä uneen.

Sota toi itsenäisyyden, ja itsenäisiä sodan lapsista tulikin. He oppivat pärjäämään yksin elämän vallihaudoissa ja tekemään työnsä uutterasti. He oppivat seisomaan selkä suorassa, huolehtimaan omista asioistaan ja muistamaan, että on olemassa sellainen asia kuin turha itku.

Ja niin sota sisällistyi, ja pääsi siirtymään seuraavaan polveen

Isovanhempamme maksoivat itsenäisyyden kovimman hinnan, ja vanhemmillemme jäivät henkiset sotavelat. Oman sukupolvemme tehtävä on vetää näkymätön raja, ja sanoa että tämän pidemmälle sodan seuraukset eivät saa tulla. Tämän enempää ei tule lapsia, joiden tehtävä on pärjätä yksin. Tämän enempää ei tule sotaorpoja.

Sota on loppunut, rauha alkanut, ja lapsilla on lupa olla tarvitsevia - aikuisilla myös. Ja se raja, joka sodassa vedettiin, sitä ei vedetty välillemme, vaan ympärillemme, että itsenäisyytemme ei olisi yksinäisyyttä, vaan että pitäisimme toisistamme huolta ja olisimme yhtä.

Mitä joulusta jää, kun lahjat unohtuvat?

Lapsuuden jouluista muistan kuusen tuoksun, mummolan kuusenkävynmuotoiset joulukoristeet, ja jännityksen vatsanpohjassa.

Muistan vaarin leipoman punssikakun, tunnelman, jota kukaan ei viitsinyt pilata, ja rauhan, jota Sylvian joululaulu luovutti olohuoneeseen nuotti kerrallaan.

Muistan serkut, jotka tulivat aattoa vasten yökylään, ja kuinka kahden perheen joulusauna huurrutti peilin niin, että siihen pystyi piirrellä sormella tähtiä.

Tämän kaiken minä muistan, mutta en sitä, mitä sain lahjaksi. Paitsi sen yhden barbin, jonka saatuani kiljuin, että ”Tätä mä oon aina toivonut, enkä enää ikinä toivo mitään!”. Silloin isä purskahti nauruun.

Naurun muistan paremmin kuin lahjan.

Kun tänä vuonna valmistelen joulua, valmistelen omieni lapsuuden joulua. Siksi haluan keskittyä siihen, mitä jää, kun lahjat unohtuvat: Rauhaan, syliin ja rakkauteen, ja siihen että ihmisillä on hyvä tahto.

Ja siihen, että on aikaa piirrellä peiliin kylpytakissa, ja tehdä kaikkia niitä asioita, jotka pysyvät mielessä vielä, kun lahjat unohtuvat.

Kiitos, että valitsit toisin

Olisit voinut valita toisinkin. Aloittaa aamusi kahvilla ja kävelyllä, tehdä siistiä sisätyötä taustalla pelkkä paperin valkoinen kahina. Heittää takin hartioille huolettomasti aina lounasaikaan, ja syödä, mitä milloinkin mieli tekee, seurassa, jota kulloinkin kaipaat.

Mutta sinä valitsit toisin. Nyt aloitat päiväsi pimeällä. Ennen kuin ehdin tarttua päiväkodin ovenkahvaan, olet valmistellut rauhan, johon saan tuoda itseni ja lapseni kaikissa mielentiloissa. Ruokaillessasi nostelet pudonneita haarukoita, takin sijasta puet kurahousuja sarjassa, pyyhit poskilta äidinikävää.

Olisit voinut valita toisinkin. Silti joka päivä palautat syliini leikistä kylläisen lapsen. Hymyillen sanot ”ei se mitään” ja ”älä huolehdi”, vaikka joudut muistuttamaan samasta asiasta kolmatta kertaa. Pakkaat reppuun piirrustukset ja kiviaarteet. Kotona kuulen lastenhuoneesta haparoivaa laulua - sinä olet opettanut sen.

Olisit voinut valita toisinkin. Mutta valitsit lapseni, valitsit minut, ja valitsit vastuun, joka olisi kenelle tahansa raskas kantaa. Valintasi ansiosta minä voin päivisin hengittää syvään ja öisin nukkua rauhassa. Ja vaivannäkösi vuoksi jokainen pimeä ja kylmä talviaamu alkaa perheessämme paremmin.

Siksi, että sinä valitsit toisin.
Kiitos, että valitsit toisin.


Maailman kaunein sotku

Keittiön pöytä on täynnä tiskejä, aamupalan loput lämpenvät pöydällä, kodinhoitohuoneen lattia on käytettyjen vaatteiden meri, ja minä olen onnellinen.

Olohuoneen lattialle on levitettynä kymmenen vuoden lelutarjonta, piirretyt pauhaavat, pattereilla toimiva lelu pitää ääntä, ja minä olen onnellinen.

Sängyn vieressä on nenäliinoja ja vaippa, lakanat puuttuvat täkeistä. Isä ja poika piirtelevät pöydän ääressä, legot kolisevat, joku sanoo ”äiti”. Minä olen onnellinen.

Olen onnellinen, koska minulla on tämä sotku, nämä lapset, tämä puoliso ja tämä perhe. Me olemme elossa, me olemme monesta selvinneet, ja meillä on toisemme.

Meillä on maailman kaunein sotku.

Teet oikein

Olet elämäni toinen puoli ja lasteni isä. Kerron sinulle usein, mitä olet tehnyt väärin. Yhtä usein unohdan kertoa, mitä olet tehnyt oikein. Se on hassua, sillä teet oikein niin monenlaisia asioita.

Teet oikein, kun menet joka päivä töihin. Teet oikein, kun kannat vastuun työstä, ja siitä, että perheemme talous seisoo kahdella jalalla. Teet oikein, eikä minun tarvitse jatkuvasti miettiä rahaa, tai sitä, miten me pärjäämme huomiseen.

Teet oikein, kun toisinaan jätät paperit pöydälle. Teet oikein, kun lähdet kotiin kesken kiireisen päivän, kun ikävä on kasvanut liian suureksi, tai kun soitan väsyneenä, ja sanon, että tästä päivästä en selviä. Teet oikein, kun uskallat laittaa perheemme etusijalle.

Teet oikein, kun osaat olemisen taidon, unohtaa sotkut ja rutiinit. Teet oikein, kun pidät lapsistamme parempaa huolta kuin roskapusseista ja pyykeistä. Kun valitan, että pitäisi jo mennä nukkumaan, tai pitäisi sitä tai tätä, teet oikein, kun rutistat lasta kahta tiukemmin.

Teet oikein, kun väsyn ja kiukun päivien päätteeksi olet se, joka kerää perheenjäsenemme yhteen. Teet oikein, kun vaadit tekemään sovun. Tai kun toisinaan pyydät minua siivoamaan suuni tai käyttäytymään kuin aikuinen - inhoan sitä, mutta myönnän, että teet oikein.

Teet oikein, kun silität tai suukotat ohimennen. Teet oikein, kun vedät minut lähellesi silloin, kun sitä vähiten haluan ja eniten tarvitsen. Ja kun olen peloissani tai ahdistunut tai itkuinen, ja otat kasvoistani vakuuttaaksesi, että kaikki järjestyy, teet sen todella oikein.

Olet elämäni toinen puoli ja lasteni isä. Kerron sinulle usein, mitä olet tehnyt väärin. Yhtä usein unohdan kertoa, mitä olet tehnyt oikein:

Teet oikein, kuin rakastat meitä niin kuin rakastat. Teet oikein, kuin vain olet.

Rakastan sinua, lapseni

Minä rakastan sinua, lapseni. Rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta. Rakastan sinua rakkaudella, jota en aikaisemmin tuntenut.

Rakastan silmiäsi. Rakastan niiden syvyyttä ja kykyä ilmaista tuhat tunnetta. Rakastan katseesi lempeyttä; kuinka se silittää surun suoraksi yhdellä katseella. Ja sitä tummaa sävyä, kun vihastut vääryydestä, ja uskallat sen ilmaista, sitäkin rakastan, ihailen ja kunnioitan. Sitä voimaa sinä vielä tarvitset.

Rakastan huulesi kaarta. Rakastan sitä, miten se elää omaa elämäänsä, puhuu enemmän kuin sanat. Rakastan suuta, joka kertoo, milloin keskityt, milloin itku pyytää lupaa. Ja nauruasi. Nauruasi rakastan, erityisesti sitä, joka puristaa silmät, paljastaa hampaat ja heittää taaksepäin. Siinä naurussa on lapsuus kauneimmillaan. Sitä naurua sinä vielä tarvitset.

Rakastan sisintäsi myös. Rakastan kaikkea, mitä olet ihosi alla. Sitä, minkä jo tiedän ja tunnen, ja laajaa tuntematonta, jonne en voi pyytämättä tulla. Rakastan jokaista mahdollisuutta, joka sinuun on kätketty, mutta myös heikkouksia ja haavoja, joiden kanssa kamppailet: Yhtä lailla ne tekevät sinusta sinut, yhtä lailla ne tekevät sinusta viisaan. Sitä viisautta sinä vielä tarvitset.

Minä rakastan sinua, lapseni. Rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta. Rakastan sinua rakkaudella, jota en aikaisemmin tuntenut.

Ja vaikka en aina osaa olla vanhempi, jonka olisit tarvinnut, rakkautta minulta ei ole puuttunut. Eikä se asia ole koskaan muuttunut, että minun silmissäni olet kallisarvoinen ja rakas.

Minä rakastan sinua, lapseni.

Kunpa saisin hetken

Kunpa saisi hetken aikaa hengittää vaan. Matkustaa ulkomaille tai edes peiton alle unohtamaan vakavat velvollisuudet ja pohjaanpalaneet rutiinit.

Kunpa saisi hetken aikaa muistaa, kuka minä olen muuten kuin muiden kautta: Kuka olin ennen kuin olin äiti, vaimo, tytär tai miniä - kuka olin ennen lukuisia nimiä.

Sillä ennen kuin olin mitää niistä, minä olin.

Kunpa saisi hetken aikaa hengittää vaan. Matkustaa ulkomaille tai edes oman ihon alle itkemään tyynyn märäksi, nauramaan omille ajatuksille tai olemaan hiljaa ilman selityksiä.

Kunpa saisi hetken aikaa muistaa kuka minä olen, kun talo ja mieli on tyhjä; kun nimeäni ei seuraa yksikään pyyntö. Kunpa saisin hetken, niin muistaisin minut ja muistaisin sinut, ja muistaisin, että tämä on se elämä, jonka valitsin.

Ja muistaisin, että minulla on kaikki, mitä koskaan halusin.

Kunpa
saisin
hetken.

Älä usko valheita, vaan tule esiin

Joka kerta, kun maa vetää puoleensa, olet väsynyt ja toivoton, ja tuntuu, että on peruutettava suunnitelmat ja piiloteltava siihen, asti, että olet taas kunnossa, älä usko - se on valhe.

Joka kerta, kun ajattelet, että heikkoutesi tekevät sinusta huonon ystävän, työntekijän, puolison tai vanhemman; että kaikilla olisi helpompaa, jos vain tilallasi olisi joku muu, älä usko - se on valhe.

Joka kerta, kun häpeä heiluttaa maata jalkojesi alla ja sisimpäsi nyökkäilee, että kaikki se, mitä olit, tai olet, on niin häpeällistä, että jos ihmiset tietäisivät, he lähtisivät, älä usko - se on valhe.

Ei sinun tarvitse olla täydellinen, riittää, että olet ihminen. Tulemalla esiin heikkouksiesi kanssa saatat menettää osan yleisöstä, mutta et sinä yleisöä tarvitse, vaan ystäviä.

Ystäviä, ja rakkautta, joka kohdistuu siihen, joka olet, eikä siihen, joka toivoisit olevasi. Haavekuvaa ei edes ole olemassa, mutta rakkaus on, joten älä usko valheita, vaan tule esiin.

Armo on enemmän kuin periaate

Minulle armo on enemmän kuin periaate. Se on jokapäiväistä voimaa, jolla uskallan katsoa itseäni rehellisesti, jonka voimin pystyn antamaan anteeksi, jonka kautta uskallan yrittää uudelleen.

Armo on sitä, että en suostu itsevihaan, kun olen vetänyt liian tiukille, yrittänyt olla enemmän kuin olen, ja sen nojalla laiminlyönyt itseäni. Armo on siinä, kun katson pelistä nuhjuista ja väsynyttä olemustani ja kuiskaan: ”yritetään uudelleen, rakas”.

Armo on sitä, että huonosti alkaneen aamun jälkeen voin asetella sanani uudelleen. Armo on siinä, että tiedän hyvyyden voiman kannattelevan lapsiani virheistäni huolimatta. Armo on sitä, että voin pyytää ja saada anteeksi.

Armo on sitä, että uskallan tuntea - myös vihaa. Armo on siinä, että ymmärrän monien vastoinkäymisten ja ihmisten vahingoittaneen minua, ja siinä, että ymmärrän muille käyneen samoin. Armo on sitä, että minun ei tarvitse ottaa oikeutta omiin käsiini.

Armo on enemmän kuin periaate. Se on ilma, jota hengitän, ja voima, joka pitää minut elossa. Armo muistuttaa, että elämässä on kyse paljon suuremmista asioista kuin minusta tai minun virheistäni, tai sinusta ja sinun virheistäsi.

Armo antaa luvan nauttia elämästä ennen kuin se on täydellistä. Sellaista on armo.

Vanhemmuuden hinta

Vaikeinta vanhemmuudessa on hyväksyä se, ettei lapsen kärsimystä voi ottaa kantaakseen. Vaikeinta on katsella, miten lapsi särkee sydämensä, herää kivun vierestä tai joutuu katselemaan, miten mahdollisuudet valuvat hukkaan.

Vanhemmuuden kallein hinta on kestää lapsen kärsimys. Raastavinta tuskaa aiheuttavat hädästä suurentuneet silmät, jotka hapuilevat apua tutusta suunnasta. Tämän tietävät ne, jotka ovat maksaneet vanhemmuudesta kalleimman hinnan.

Ja usein juuri he, jotka maksaneet vanhemmuudesta vararikkoon asti, eivät huomaa, että he ovat kannatellet lasta läpi pimeän. Että suostuessaan avuttomuuteen ja kipuun, he ovat säästäneet lapsen kärsimyksistä suurimmalta: yksinjäämiseltä.

Jos tällä hetkellä joudut maksamaan vanhemmuudesta kovaa hintaa, älä unohda, että maksat kaiken lapsellesi. Suurinta rakkautta on se, että ei väisty lapsensa viereltä vaikeimpinakaan hetkinä. Eikä rakkaus koskaan mene hukkaan.

Olet tehnyt tarpeeksi, olet ollut tarpeeksi.

Maksaessasi vanhemmuuden suurinta hintaa, olet tehnyt lapsestasi rakkaudessa rikkaan lapsen. Enempää ei voi keneltäkään pyytää.

Saa tytötellä

Minua saa tytötellä, koska tytöt ovat ihania. Siinä ei ole mitään vikaa, että on nuori, elämälle avoin ja vasta seikkailunsa alussa. Eikä siinä, että ei vielä kaikkea tiedä tai ymmärrä - niin kuin joku ymmärtäisi.

Minua saa tytötellä, koska tytöt ovat kauniita. Siinä ei ole mitään hävettävää, että huolehtii itsestään tai siinä, että ei suostu häviämään seinään. Eikä siinä, että antaa piirteidensä näkyä ja kuulua - niidenkin, jotka ovat liikaa tai liian vähän.

Minua saa tytötellä, sillä tytöt ottavat ihmissuhteet tosissaan. Siinä ei ole mitään huvittavaa, että riitelee, selvittää ja sopii ennemmin kuin suostuu teeskentelemään. Eikä siinä, että osaa ihastua, rakastua ja antaa sydämensä kokonaisvaltaisesti.

Tytöt ovat älykkäitä, tytöt ovat rohkeita, tytöt ovat tienraivaajia. Putoilevien hiussuortuvien ja hersyvän naurun takana piilevät rautainen tahto ja lujat käsivarret, ja niillä käsivarsilla lepää maailman toivo.

Jos tyttönä oleminen tällä tavoin ymmärretään, niin hyvät ihmiset: Minua todellakin saa tytötellä.

Hengitä

Hengitä, sillä kaikki muu on vapaaehtoista, kaiken muun ehtii myöhemminkin. Hengitä sisään kevyttä ilmaa keuhkojen täydeltä, päästä ulos painavat huolet mitään pitelemättä.

Hengitä, sillä hengittämättä et selviä. Hengittäessä ei tarvitse olla enemmän, eikä se ole velvollisuus, tai vaatimus vahvempaan läsnäoloon. Hengitä, koska hengittäessä saat olla vähemmän.

Hengitä, sillä se on suurin etuoikeutesi. Anna elämän hengen täyttää tyhjyys, anna uloshengityksen purkautua huulilta kuin huokaus tai pakahduttavimman pyynnön tiivistävä rukous.

Hengitä, vaikka sitten itkun saattelemana.

Hengitä, sillä huokaukset ja rukoukset kuullaan. Hengitä, sillä sinä olet elossa ja kaikki on hyvin, huomaat sen, kunhan vain hengität.

Joten hengitä.

Jonain päivänä ymmärrät

Jonain päivänä sinä kasvat aikuiseksi ja ymmärrät, millainen vanhempi minä olin.

Jonain päivänä ymmärrät, että olin usein poissaoleva ja omissa ajatuksissani, että en osannut laittaa sinua ensimmäiselle sijalle. Että toisina päivinä hoidin vanhemmuutta kuin se olisi yksi aikuisuuden velvollisuus muiden velvollisuuksien joukossa.Jonain päivänä ymmärrät, että olisit tarvinnut rajoja siellä, missä annoin vapautta, ja vapautta siellä, missä sanelin aivan liian ahtaat reunaehdot omaa oloani helpottaakseni.

Jonain päivänä sinä kasvat aikuiseksi ja ymmärrät, millainen vanhempi minä olin.

Mutta jonain päivänä sinä ymmärrät myös sen, miten syvä rakkaus minut pudotti polvilleni, kun lakanaan kääritty elämäsi laskettiin syliini. Ja miten tiukasti minä pidin sinua kädestä, kun vapisit pelosta, ja miten en koskaan päästänyt mielessäni irti, vaikka kädestä päästinkin. Jonain päivänä ymmärrät, miten kovasti halusin nähdä, kuka sinä syvimmilläsi olet, ja miten suurella vakavuudella suhtauduin tehtävääni antaa sinun kasvaa tarkoituksesi täyteen mittaan.

Jonain päivänä sinä ymmärrät, miten paljon sinua rakastin ja miten edelleen hengästyn samasta rakkaudesta. Sinä päivänä sinä ymmärrät, miten antaa anteeksi kaikki se, mihin en pystynyt. Ja vaikka et pystyisikään heikkouksiani unohtamaan, jonain päivänä sinä ymmärrät, että se ei heilauta rakkauttani mihinkään suuntaan.

Jonain päivänä sinä ymmärrät. En malta odottaa sitä päivää.

Entä jos?

Entä jos unelmia ja tarkoitusta ei tarvitsekaan jahdata, vaan ne jahtaavat ihmistä ja saavat kyllä kiinni, kunhan ei jatkuvasti juokse alta pois etsiessään itseään ja paikkaansa maailmassa.

Entä jos ihmisen kuuluukin pysähtyä paikoilleen ja luottaa siihen, että se mikä tulee, tulee kyllä luo ja päästyään tarpeeksi lähelle tunnistaa kohteensa niin kuin koira omistajansa. (Ja sitten alkaa armoton hännänheilutus!)

Entä jos sinulla onkin yhtä paljon lahjakkuutta, viisautta ja taitoa kuin niillä, joiden jalkojen juuresta katselet ylöspäin suurilla silmilläsi? Entä jos sinuun onkin jo kätkettynä se, mitä kaikki sinussa ja ympärilläsi huokaa ja kaipaa?

Entä jos löytäisitkin itsesi siten, että lakkaisit etsimästä itsesi ulkopuolelta. Entä jos löytäisit itsesi olemalla se suloinen sinä, joka olet.

Entä jos?

Minä toivon puolestasi


Tiedän miltä tuntuu, kun on varaa elää mukavasti, maksaa laskut ajallaan ja sitten itsestä johtumattomista syistä pudota tulojen päältä ja tukien ohi. Tiedän, että voi ajautua taloudelliseen kriisiin, vaikka ei ole elänyt varojensa yli.

Tiedän, mitä on seistä kaupan kassalla, kun korttiosto ei mene läpi. Tiedän, miltä tuntuu toivoa, että laattalattia nielaisee naisen että selitykset. Tiedän, millaista on lykkiä lasta rattaissa kotiin, ja mitä on olla yhtä hajalla kuin pihaan jäänyt auto.

Tiedän millaista on, kun varattomuuden myötä asiat jäävät korjaamatta, maksut myöhästyvät, ja ihmiset luulevat sen johtuvan välinpitämättömyydestä. Tiedän, miten se syö itsearvostusta, vaikka itse tietää asioiden todellisen tilan.

Tämän kaiken tiedän, ja samalla tiedostan, että en tiedä mitään siitä todellisesta köyhyydestä, jossa monet suomalaiset elävät.

Tiedän myös, millaista on vähitellen nousta kuopasta, kun kova työ alkaa palkita tekijäänsä. Tiedän, miten helpottavaa se on, kun saa maksettua tylsät laskun ajallansa, tai kun voi ratkaista pienen arkisen ongelman ihan vain menemällä kauppaan.

Tiedän, miten valtava määrä elinvoimaa vapautuu, kun voi ajatella muutakin kuin rahaa - Kun on taas mahdollisuus tulla onnelliseksi niistä parhaista, ilmaisista asioista - luonnosta, ystävistä, ja siitä, että saa mennä nukkumaan puhtaisiin lakanoihin.

Tiedän myös sen, että rahattomuuden keskellä voi elää rikasta elämää. Että pintailon puuttuessa voi löytää syvän ilon sieltä, mistä sitä ei parempina päivinä osannut etsiä. Senkin tiedän, että tästä kaikesta huolimatta on ihanaa päästä takaisin ennustettavan elämän pariin.

Tämän kaiken tiedän, ja sen, että ahkerat, vastuuntuntoiset, ja kaikin puolin kunnolliset ihmiset voivat ajatua taloudellisiin vaikeuksiin. Jos sinä kuulut heihin, niin muista, että toivo ei lopu, vaikka rahat loppuisivatkin.

Ja jos et nyt jaksa toivoa, lepää siinä, ja anna minä toivon hetken puolestasi.

Koti, josta ei mitään puutu

Olkoon tämä koti, jossa vahvat saavat löytää itsestään heikkouden, ja heikot vavisuttavan vahvuuden.

Olkoon tämä koti, jossa vapaus on ainoa pakko; jonka elämää rytmittävät rakkauden sydämenlyönnit.

Olkoon tämä koti, jossa kaiken muutoksen keskellä saa levätä sen varassa, mikä ei koskaan muutu.

Olkoon tämä koti, josta ei mitään puutu.

Meillä on enemmän kuin tarpeeksi

Et laita kenkiäsi niille varatulle paikalle, etkä keräile lasten leluja ja vaatteita nojatuolin reunalta. Ajatuksiani et lue ollenkaan, etkä keittiön tasolle jääneitä tuhansia lappusia tai alani kirjallisuutta, josta voisimme iltaisin keskustella.

Mutta silloin, kun minä putoan, sinä et. Kun vapisen, enkä saa itkultani sanottua, lasket käsistäsi kaukosäätimen tai paperit tai työpäivän paineet, ja olet sylinä niin pitkään kuin sitä tarvitaan. Et koskaan sano, että ei sinua nämä tai nuo murheet kiinnosta; että puolisona olemisen tunnit ovat tältä päivältä täynnä.

Se on enemmän kuin tarpeeksi. Sinä olet enemmän kuin tarpeeksi.

Sillä päivät kyllä seuraavat toisiaan, vaikka kotiovella pitäisi astua yli kenkäkasan tai väärinymmärryksen, mutta ilman syliä ei ihminen pärjää. Eikä ilman toista ihmistä, joka kohtelee hiljaisella hellyydellä, ja kunnioittaa jokaista lausetta, vaikka ei pystyisi niiden syntymaisemiin samaistumaan.

Kun asiat laitetaan allekkain: Muistamiset, unohtamiset, tehdyt ja tekemättä jääneet, ja viivan alle jää rakkaus, se on enemmän kuin tarpeeksi.

Meillä on enemmän kuin tarpeeksi.

Pimeästä tullaan kirkkain kasvoin

Miten annetaan anteeksi niille, jotka eivät ole pahoillaan? Miten annetaan anteeksi niille, jotka särkevät ihmisiä ympärillään, sitten kävelevät tyynesti pois, jatkavat elämäänsä tyytyväisinä ja virnistävät tuttuun tapaan lähikaupan maitohyllyllä.

Miten suhtaudutaan ihmisiin, jotka eivät tottele logiikkaa? Miten puhutaan niille, jotka ymmärtävät puhetta, mutta eivät sen merkitystä; niille, joille pitää tekstittää yhteiset muistot. Miten kohdata ne, jotka eivät tunnista sormenjälkiään mustelmissa, sanojensa painaumia toisissa ihmisissä?

Miten tehdään tämä kaikki, minkä olen nähnyt toistuvan niin monen ihmisen elämässä, että putoan laskuista ynnätessäni yhteen näitä elämäntarinoita, toistensa synonyymeja. Ja miten voi olla, että silti niin monet yön läpi kulkeneet ovat saapuneet pimeästä kirkkain kasvoin?

He ovat onnistuneet löytämään pimeydestä valon, ja valosta elämää kantavat rakenteet. Vapaudenkin he ovat löytäneet - vapauden elää itsensä näköistä elämää miellyttämättä tai etsimättä rakkautta sieltä, mistä sitä hyvistä pyrkimyksistä huolimatta ei riittänyt muille asti annettavaksi.

Pimeästä tullaan kirkkain kasvoin. Siksi uskon, että on mahdollista antaa anteeksi niille, jotka eivät osaa olla pahoillaan. Siksi uskon, että sinäkin saat kerran olla vailla huolia ja vapaa.

Perhosen lyhyt oppimäärä

Löysin sisältä perhosen. Se räpytteli siipiään villisti ja lenteli ikkunoita päin. Yritti mennä sinne, missä valo on, päästä pois sieltä, minne se ei kuulunut. Siivistä kuului ääni, jota ei vapaudessa kuulu. Se oli vangitun ääni.

Perhosen siipien iskut ja sen hätääntyneet pakoyritykset tuntuivat hämmentävän tutuilta: Tuollaistahan se oli tulla ongelmiensa saartamaksi; tuollaista pelätä niin, että ei ymmärrä antautua avulle.

Yritin puhella lempeitä ja houkutella perhosta laskeutumaan kämmenelle. Olisin halunnut saattaa sen ulos ikkunanraosta, mutta aina, kun jalat hipaisivat kättä, perhonen lehahti säikähtäneenä uuteen lentoon.

Ihan kuin minä.
Ihan kuin ihmiset yleensä.

Hätääntyminen esti perhosta näkemästä ratkaisua. Hätääntyminen esti näkemästä, että aivan lähellä oli apu, johon turvautua, ja vieressä käsi, jonka varaan laskeutua lepäämään itsensä ulos umpikujasta.

Kun mikään muu ei auttanut, suljin ikkunoiden sälekaihtimet - umpikujaan johtavat pakotiet yksi kerrallaan. Vasta sitten, kun huoneeseen tuli valoa vain yhdestä kapeasta ikkunanraosta, vasta sitten perhonen löysi reitin vapauteen.

Pimeä pystyi siihen, mihin joka nurkan valaiseva, häikäisevä auringonvalo yksin ei pystynyt. Se oli perhosen lyhyt oppimäärä.

Hymyilin, laitoin käden rinnan päälle kiitoksen merkiksi. Löysin sisältäni perhosen.

Unelmien äitejä on vain unelmissa

Voi, jospa olisin unelmieni äiti!

Sellainen, joka ottaisi aina vastaan lapsen kaikki tunnetilat; joka osaisi palauttaa ilon, surun, vihan ja häpeän lapsen käsiin ja käsityskykyyn sopivina.

Äiti, joka ei milloinkaan antaisi äänensä kolista kattoon, ja äiti, joka ei edes väsyn viimeisillä kalkkiviivoilla antaisi periksi sisällään uinuvalle käskyttäjälle.

Kunpa olisin äiti, joka näkisi jo kaukaa, milloin lapsen on selviydyttävä itse, ja äiti joka osaisi oikealla hetkellä juosta apuun, seistä muurina muista välittämättä.

Voi, jospa olisin unelmieni äiti! Sellainen, joka olin, kun kaksi viivaa piirtyivät raskaustestiin; kun sisälläni syntyi hengityksen salpaava äidinrakkaus.

Mutta unelmien äitejä on vain unelmissa, ja omat lapseni saivat aivan oikean äidin: Äidin, joka ei pysty täyttämään omaa hassua ihannettaan viittä minuuttia kauempaa.

Oikean äidin he saivat.

Äidin, joka rakastaa oikealla rakkaudella, ja äidin, joka tuntee inhimillisyyden kuopat niin perin pohjin, että osaa lapsensakin niiden yli auttaa.

Ja äidin, joka unelmien sijasta palavasti rakastaa sitä aivan oikeaa lasta.

Jos yltäisin

Jos yltäisin halaamaan sinua, tekisin sen. Ottaisin kasvosi kämmenieni väliin, hymyilisin silmät kipinöiden.

Suukottaisin molemmat posket, pörröttäisin hiukset hellyydestä sekaisin. Tartuttaisin hersyvän naurun ja toivon.

Jos yltäisin, ottaisin käsistäsi kiinni. Kyynelten läpi vakuuttaisin, että pimeä on väistynyt ja sinä olet selvinnyt.

Ja että kohta, aivan kohta, nouset aamuun kauniimpana kuin koskaan, etkä mitään muuta niin palavasti halua kuin elää ja olla sinä.

Jos yltäisin.

Lomalle lähemmäs toisiamme

Emme lähde lomalle kauas. Meillä ei ole lentolippuja eikä matkalaukkuja. Ei tule kuvia hiekkavarpaista eikä auringonlaskuista, sateenvarjoista iloisenvärisissä juomissa, eikä ”varjossa +30 astetta” -päivityksiä.

Lähdemme lomalle lähelle. Lähemmäs toisiamme, lähemmäs lapsiamme, lähemmäs itseämme. Hiekkaa on auton lattialla, sateenvarjojen paikalla tahmaiset pillimehut, hampaat lyövät loukkua kylmässä järvivedessä.

Mutta sellaista se on. Kaikkea ei voi saada, meillä on toisemme, ja se on paljon. Tulee vielä toisenlaisiakin lomia, ja silloin me muistelemme näitä kesiä, jolloin pystytimme teltan olohuoneeseen, ja kuuntelimme nukkuvien lasten ääniä hiljaisessa talossa.

Silloin me muistelemme, miten paljon meillä oli, kun meillä oli toisemme.

Pahimman pelkääjät ovat parhaita uskomaan hyvään

Jos osaa pelätä pahaa, osaa myös uskoa hyvään. Pahan pelkääminen tai hyvän odottaminen vaativat saman verran uskoa: Molemmat ovat kurkottamista tulevaisuuteen, jota ei vielä ole.

Usko on ojentautumista sitä kohti, mitä toivotaan. Pelko on varautumista siihen, mitä ei toivota. Molemmat vievät energiaa, molemmat vaativat sitoutumista, molemmat vaikuttavat päätöksiin.

Pelon kanssa on luonnollisempi tehdä yhteistyötä. Pelko passivoi, mikä säästää vaivannäöltä. Pelko myös antaa säilyttää näennäisen kontrollin: Kun odottaa aina pahinta, ei voi koskaan pettyä.

Usko haastaa pelkoa enemmän, sillä se sisältää pettymyksen mahdollisuuden. Usko myös pakottaa luopumaan kontrollista, mutta saman aikaan synnyttää toivoa, ja saa toimimaan hyvän eteen.

Pelon kanssa eläminen on kuluttavaa, tiedän sen omasta kokemuksesta. Mutta jos osaat pelätä, osaat myös uskoa. Joten älä pelkää pahaa, vaan usko hyvään. Osaat kyllä. Luota.

Sinä erityisen lapsen tavallinen vanhempi

Sinä erityisen lapsen ihan tavallinen vanhempi,

Sinä jaksat taistella lapsen tukien ja oikeuksien puolesta. Jaksat täyttää kaavakkeita, kuvailla yksityiskohtaisesti asioita, jotka mieluummin unohtaisit.

Sinä jaksat olla lapsesi puolesta hereillä. Jaksat tarkkailla oireita ja muutoksia, hoitomuotoja ja hyötyjä, huolehtia siitä, että kaikki tarvittava on tehty.

Sinä jaksat käsitellä surua, surua siitä, mistä erityinen jää paitsi. Jaksat ottaa vastaan pettymykset, jaksat nähdä sisarusten tarpeet.

Sinä jaksat elät arkea, jossa tavalliset perustoiminnot ovat kovan työn takana. Poikkeukset vaativat paljon valmisteluja, jaksat, vaikka niistä ei aina palkita.

Sinä jaksat vastaanottaa lapsen kohtauksia julkisilla paikalla, jaksat, vaikka saatat saada kummastuneita katseita, selän takana kuiskuttelua huonosta kasvatuksesta.

Sinä jaksat iloita lapsen onnistumisista. Jaksat nähdä, mikä erityisessäsi on varsin tavallista, ja mikä on hänessä on ihailtavaa ja ihanaa ja iloa tuottavaa.

Sinä jaksat, vaikka tiedät, ettei kaikkia lapsia rakasteta terveiksi. Sinä jaksat, vaikka tiedät, että te molemmat jo yritätte parhaanne. Jaksat kaikesta erityisyydestä huolimatta.

Sinä erityisen lapsen ihan tavallinen vanhempi. Sinä jaksat niin paljon, ennen kuin väsyt.

Haluan sanoa, että kunnioitan sinua suuresti. Haluan sanoa, että ihan tavallisessa rakkaudessasi on aivan erityistä voimaa.

Hyvää matkaa, te tärkeät, hyvää matkaa!

Suvivirsi soi, ja pilvet ovat vyöryneet toisiin kaupunkeihin. Yhteinen kellomme pysähtyy. Toiset meistä jäävät, toiset pakkaavat naurun ja nuoruudenintonsa reppuun ja lähtevät. Huolettomuus ja huonot vitsit keventävät tunnelmaa, mutta silti joudun purra huulta.

Vielä hetki sitten piha oli harmaa, nyt puut ovat vihreän painosta raskaat. Yritän parhaani mukaan pakata sanoihin kaikkea sitä hyvää, mikä on jäänyt sanomatta, ja mitä ihminen saattaa kokonaisen elämänsä aikana tarvita. Tuuli kahisuttaa koivunlehtiä ja ihan kohta kaikki on sanottu, ihan kohta kuulokkeet sujahtavat korviin.

”Kun löydätte omien unelmienne ja lahjojenne risteyspaikan, muistakaa sitten lähettää postikortti”, muistutan. ”Ja olkaa varovaisia, älkää jääkö auton alle!” - siihen ohjeistukseen on aina varma lopettaa. Sitten hymyilemme toisillemme, ja toivotamme hyvää päivänjatkoa viimeisen kerran.

Päätän uskoa siihen, että kaikki kääntyy hyväksi. Päätän uskoa, että osasin näyttää, miten paljon välitin. Aurinko häikäisee ja askel on kevyt.

Hyvää matkaa, te tärkeät, hyvää matkaa!

Viittaa vaille supersankarit

Äidit, nuo tosielämän supersankarit! He ovat ensimmäisenä ja viimeisenä lapsen sängyn vierellä. Kyyneleet he pyyhkivät kämmenselkään, huolet hellyyteen. Kivun parantavat pelkällä läsnäolollaan - antavat puhallukselle kaiken kunnian.

Äidit, nuo tosielämän supersankarit! He antavat enemmän kuin mihin uskovat pystyvänsä. Kestävät senkin, että toisinaan kiukuttelu saa luvan käydä kiitoksesta. Viittaa ei näillä sankareilla nähdä - esiliinaksi käännettynä korkeintaan - mutta rakkaus on raudanluja ja sitä sopii mennä kokeilemaan!

Äidit, nuo tosielämän supersankarit! He piilottelevat panssarinsa alla heikkouksiaan. Epäilysten tullen luulevat epäonnistuneensa ainoassa tehtävässään, käyttäytyvät niin kuin joka nurkan takana seisoisi äitiyttä arvosteleva raati. Eivät hassut huomaa, miten hyvä on lapsen seistä oman supersankarinsa olkapäillä.

Äidit, te tosielämän supersankarit! Te olette pelastaneet jo ainakin yhden ihmisen koko maailman. Istukaa alas ja ottakaa toinenkin pala kakkua, sillä olette sen ansainneet. Antakaa edes kerran vuodessa juhlia itseänne sellaisina kuin lapsen silmissä näyttäydytte: viittaa vaille supersankareina.

Epäonnistuneiden juhla - Feast for Failures

Pääsiäinen on epäonnistuneiden juhla. Sitä voivat viettää kaikki, jotka ovat pettäneet rakkaansa, kieltäneet totuuden, myyneet itsensä rahasta, ja paenneet paikalta pimeään yöhön silloin, kun olisi pitänyt seistä paikallaan kuin muuri.

Pääsiäistä voivat viettää myös ne, jotka ovat osoittaneet syyttävällä sormella, miettineet, miten ongelmasta pääsisi eroon mahdollisimman vähin äänin, ja ne, jotka pesivät kätensä ja vetäytyivät taka-alalle, mutta antoivat pahan tapahtua.

Pääsiäinen on epäonnistuneiden juhla. Sitä voivat viettää kaikki, ihan kaikki. Mutta juhlan puheenaiheena ei ole kenenkään helmoihin tarttunut häpeä eivätkä syvälle haudatut salaisuudet. Ei edes maailman pahuus eikä lisääntyvä sekasorto.

Pääsiäisessä on kyse silmäparista, joka kivun ja kaaoksen keskellä katsoo pettäjää, jättäjää, syyttäjää ja kätensä pessyttä ilman yhtäkään syytöstä. Katsoo niin kuin katsotaan sitä, jota rakastaa niin, että sattuu. Siitä pääsiäisessä on kyse.

Epäonnistuneiden juhlassa on kyse rakkaudesta, joka ei taivu edes kuoleman edessä. Tosiasioiden tuntemiseen perustuvasta rakkaudesta, joka sanoo, että tiedän sinusta kaiken, ja tekisin tämän kaiken uudelleen koska tahansa.

Pääsiäinen on epäonnistuneiden juhla, ja pääsiäinen on rakastettuna olemisen juhla. Siksi sen viettämisessä ei voi epäonnistua. Kunhan on ja hengittää vaan.

-----

Feast for Failures

Easter is a feast for failures. It can be celebrated by all who betrayed their loved ones, denied the truth, sold themselves for money and escaped the scene into the darkness when they instead should have stood there like a wall.

Easter can also be celebrated by those, who have accused others by pointing fingers, reasoned how to get rid of a trouble as quiet as possible and those who washed their hands and just drew back, letting the bad just happen.

Easter is a feast for failures. It can be celebrated by everybody, each and every one of us. But the main subject of the party is not the shame hooked into anyone’s hem nor hidden secrets. Not even the wickedness - nor the ever-growing chaos of this world.

Easter is about pair of eyes in the middle of shambles and pain looking to the betrayer, quitter, accuser and to the one who washed his hands with not a single accusation. Looking the way that you would look to the one that is loved so much that it hurts. That´s what Easter is about.

Feast for failures is about love, that will not bend even in front of death. A love that knows all the facts and says: I know everything about you and would still do it all over again.

Easter is a feast for failures and Easter is a feast of being loved. That´s why you can never fail celebrating it. You just stay there and breathe.

Translated by Teija Luhtala

Älä sano, että olen vihainen - ota syliin

Älä sano, että olen vihainen - tiedän sen itsekin. Mutta en ole vihainen siksi, että olisin vihainen ihminen, vaan siksi, että minua on puristettu kymmenestä kohtaa kuiviin, ja olen loppunut. Vihalla saan rutistettua viimeiset pisarat, että pystyn toimia. Kun olen vihainen, olen vihainen selviytyäkseni

Älä sano, että olen vihainen - kysy, miten voi auttaa? Kysy, koska ei sinua vihani pohjimmiltaan vaivaa, vaan tyhjyyteni, jota voi lievittää ainoastaan täyttämällä sitä, ei vaatimalla lisää. Jos et pysty näkemään hätääni, tai jos et pysty hätääni lievittämään, anna minun selvitä - vaikka vihan voimin.

Älä sano, että olen vihainen - huomaa ennemmin, että olen viimein oppinut tunnistamaan, milloin rajani on ylitetty. Viha on voima, joka suojelee kaikkein tärkeimpiä asioita. On hyvä, että lasken myös itseni niihin. Muidenkin rajat ovat tärkeitä, mutta omani ovat ainoat, joita voin suojella. Anna minun tehdä se.

Älä sano, että olen vihainen - äläkä ainakaan sano, että nautin siitä. Viha syö itseäni sisältäpäin, ja jokainen vihasta voimansa saava teko kuluttaa voimiani. Vihainen ääni on ääni, josta haluan eroon heti, kun olen varma, että tulen kuulluksi ilman vihaa. Kuuletko minua ilmankin? Kuuletko, jos kuiskaan?

Älä sano, että olen vihainen - ota minut syliin.

Levolle lasken lapseni

Levolle lasken luojani.

Joka ilta kuiskutan lapseni korvaan iltarukouksen. Syntymästä asti olen niin tehnyt, välillä laulaen ja välillä sanoilla avannut ikkunan taivaaseen päin. Päästänyt sisään kaikki auringonlaskua edeltävät pastellisävyt ja niitä lempeästi liikuttavan pehmeän tuulen.

Rukoillessa olen laskenut levolle kokonaisen päivän nähneen mielen ja kaikki sen seikkailut. Sanoillani piirtänyt muistijälkeä pehmeistä pilvistä ja rakkaudesta, jonka saa kuiskaamalla kiinni, ja johon voi heittäytyä nauraen selkä edellä, kädet levällään kuin perhosen siivet.

Ilta illalta olen piirtänyt pilviin levon, jolle laskeudutaan eikä kiivetä, joka on aina alempana kuin ihminen, ja joka kuuluu jokaiselle ihmiselle jokaisena päivänä. Vetänyt auki valkoiset lakanat ja näyttänyt tähdet ja kuun. Osoittanut, miten helppo on nähdä ihmeitä, kunhan vain sulkee silmät tai katsoo ylös.

Miten hyvä onkaan levätä, kun suojana on armias, niin kuin ’armollinen’ ja ’armahtavainen’ , tai niin kuin ’armida’ - ’aseistettu’. Sellainen, joka sanoo olevansa valo, jolla on loputtomasti aikaa pitää kättä sängyn reunalla tai jättää sata voidakseen etsiä yhden ajatuksissaan harhailleen.

Ja mikä rauha on sulkea silmät, kun tietää, että vaikka ei nousisi leposijaltaan, nousisi kuitenkin uuden auringonnousun kultaisen, oranssin ja keltaisen välkkyviin väreihin paikassa, jossa aikaa ei ole. Jossa kaikki on nyt, ja kaikkina aikoina voi mennä mereen uimaan tai päästää pikkulintuja kämmeneltä lentoon.

Joka ilta kuiskutan lapseni korvaan iltarukouksen. Annan sanat lahjoina, ja lausun ne kaikkina vuodenaikoina ja kaikilla äänensävyillä. Annan ne muistoksi minusta, ja muistutukseksi siitä,
että kaikki se hyvä, ja rakkaus, joka kauttani on tullut, on ikuista, ja ainoastaan kulkenut lävitseni.

Ja kun minua ei enää ole, rakkaus pysyy niin kuin kallio. Se kannattelee, kunnes kuolema muuttuu niin kevyeksi, että puhallamme sen hajalle niin kuin koko kesän nähneen voikukan, ja katsomme, miten kaikki pelkomme hajoavat ilmaan.

Sellaiselle levolle lasken lapseni.
Nuku hyvin rakas.

En muuttaisi sinusta mitään

En muuttaisi sinusta mitään. Tiedäthän, lapseni, että en muuttaisi sinusta mitään?

En tarvitsevuuttasi, en herkkyyttäsi, enkä pyyntöjesi pitkiä kaaria, joiden aikana ehdin vaihtamaan painoa jalalta toiselle. En pienen lapsen itkua, joka toisiaan yllättää voimallaan, enkä tunteiden ääripäitä, jotka liikuttavat minua samalla janalla.

En muuttaisi sinusta mitään. En, vaikka joskus tulisi sellainen päivä, että muiden mielestä pitäisi.

En sitä, miltä näytät, en sitä, miten puhut, enkä sitä miten naurat tai nukut, tai muistat tai unohtelet asioita. En piirteitä, jotka perit isältäsi, en niitä, jotka perit minulta, enkä edes niitä, jotka minulta perit, ja joita en ole itsessäni oppinut hellimään.

En muuttaisi sinusta mitään. Tiedäthän, että en muuttaisi mitään?

Sillä vanhempana minulle on annettu yksi tehtävä ylitse muiden, ja se on rakastaa kaikkea sitä, mitä sinä olet kaikella sillä, mitä minä olen.

Ja rakastamisen lisäksi ihmetellä, miten juuri tähän aikaan ja paikkaan tarvittiin juuri sinunlaisesi ihminen. Juuri sellaisten piirteiden kirjo, jota olet syntymästäsi saakka kantanut.

Siksi en muuttaisi sinusta mitään. Tiedäthän sen?

Me jotka selviämme

Kun on ollut tarpeeksi pitkään naimisissa, on ehtinyt monta kertaa tempaista vihaisesti ovenkahvasta. On ehtinyt sanoa sellaisia sanoja, jotka olisi ollut parempi jättää sanomatta. Väistää läheisyyttä toiseen huoneeseen, kääntää sängyssä selän ja miettiä unettomina öinä, voisimmeko me silti olla ne, jotka selviävät.

Kun on ollut tarpeeksi pitkään naimisissa, on ehtinyt palata lukemattomia kertoja. Nousta sängystä pyytämään anteeksi, halata ohimennen, kaataa kahvia kahteen mukiin. On ehtinyt nauramaan kaksinkerroin, vastaamaan kysymykseen ennen kuin sitä on esitetty. Hieromaan hartiat, löytämään sylistä kodin.

Kun on ollut tarpeeksi pitkään naimisissa, on ehtinyt nähdä hyvien ja huonojen päivien vaihtelun. Ehtinyt näkemään toisen valot ja varjot, oppinut elämään niiden kanssa. On ehtinyt suukottelemaan, silittelemään ja ikävöimään. Sanoillaan ja teoillaan tuhannella tavalla sanomaan ”rakastan”, niin kuin sanoivat toisilleen ne, jotka selvisivät.

Ja niin kuin sanomme me, jotka selviämme.

Miten sydän kääritään vilttiin?

Tänään nää leikkis koulua. Se olis leikisti vihanen murrosikänen ja tää olis leikisti sen ope. Eka se murrosikänen tulis tän open luokkaan. Se paiskais sen repun pulpettiin tosi kovaa ja kiroilis perusteellisesti. Tää ope olis muka tosi järkyttyny, ja sitte tää sanois, että siivoa suus ja istupa alas.

Se oppilas ei ottais sen takkia pois päältä, vaikka se tietäs kyllä, että pitäs. Tää kattois sillee merkitsevästi, ja se ärjäsis, että tänne jäätyy, mutta riisuis takin kuitenki. Sit tää ope tarjoais sille vilttiä, jota se ei ottais, mutta olis kuitenki mielissään. Sitä tää ope ei leikisti huomais.

Sit tää ope alkais opettaa. Se oppilas huokasis hirvittävän raskaasti, mutta alkais kuitenki kirjottaa. Seuraavaks tää ope kertos vitsin, mutta silleen vakavana, niinku muka ei tarkoittais naurattaa. Sitä oppilasta silti naurattais, ja sillä pettäis pokka, niin siks sen pitäs kattoo muualle. Tää ope ei leikisti huomais sitäkään.

Ku tunti loppuis, niin tää käskis sen lukea läksyt, ja se sanois, ettei aio lukea. Sit tää ope kehuis, että se kyllä parans tosi kivasti loppua kohden. Se hämmentyis, mutta kattois sitte silmiin ja toivottais hyvää päivänjatkoa. Tää sanois, että kiitos samoin. Sit tätä vähä itkettäis, mutta sitä tää ei näyttäis.

Lopuks tää menis kotiin, ja miettis, että vaikka murrosikäiset on joskus tosi hankalia, nii silti ne on melki aina tosi ihania. Sit tää koittas keksiä tapoja kääriä oppilaan sydän vilttiin silleen, että kukaa ei huomais. Ees se oppilas ite. Se olis kuitenki leikisti vihanen murrosikänen ja tää ois leikisti sen ope.

Kaikki hyvää

Samalla kuin hoivaan lasta, hoivaan lasta itsessäni. Kun nostan varovasti leuasta ja katson syvään, katson myös itseäni, ja sanon: kaikki hyvää.

Silitän hiuksia, ja otan itkun vastaan väheksymättä. Katselen kyyneleiden surureittejä, ja kiitän. Kyyneleet vesittävät kovuuden: kaikki hyvää.

Ihon arpia ja epätäydellisyyksiä myötäilen erityisellä hellyydellä. Niihin on kirjoitettu kaatumiset ja nousemiset, ja se, mikä tekee sinusta sinut: kaikki hyvää.

Vartalon pehmeitä muotoja ihailen. Halaan aina, kun voin. Olet pehmeä päältä ja sisältä, ja varpaasi ovat varpaista suloisimmat: kaikki hyvää.

Samalla kuin hoivaan lasta, hoivaan lasta itsessäni. Sanon: kaikki hyvää. Kaikki hyvää sellaisena, kuin se on. Ja sitten seuraan, miten rakkaus tulvii sisään, meihin molempiin.

Kaikki hyvää.

Älä pelkää tehdä virheitä

Älä pelkää tehdä virheitä, äläkä pelkää myöntää niitä. Sillä jokaisella kerralla, kun paljastat huolella peitellyn vian tai virheen, saat uuden ystävän. Jonkun, joka virheesi antamin voimin uskaltaa kohdat sisäiset syvyytensä, sen, minkä häpeä on sulkenut seinien sisään.

Älä pelkää tehdä virheitä, äläkä itseäsi niiden vuoksi pahoinpitele. Sillä jokaisella kerralla, kun virheitäsi ja vikojasi hellästi kohtelet, joku toinen löytää sovun itsensä kanssa. Joku, joka lainatun lempeyden voimin uskaltaa vaikeuksiensa kanssa valoon, ja löytää lohdun.

Älä pelkää tehdä virheitä, äläkä pelkää puhua niistä. Sillä mitä avoimemmin puhut, sitä avoimemmin muut puhuvat, ja mitä avoimemmin muut puhuvat, sitä vähemmän yksinäisyydellä on valtaa. Puhumalla virheistäsi purat seiniä ihmisten välillä. Puhumalla lempeästi, autat muita purkamaan seiniä myös.

Älä pelkää puhua virheistäsi, sillä ne tekevät sinusta ihmisen. Ihmisen, joka hellästi pitelee mustelmille lyötyä sydäntä. Ihmisen, jonka seurassa seiniä ei tarvita.

Lapsi ei ole vanhempien murheiden kaatopaikka

Lapsi ei ole vanhempiensa murheiden kaatopaikka. Ei, vaikka lapsi olisi aikuinen. Ei, vaikka murheet koskisivat lasta itseään.

Kun murheiden määrät kasvavat niin suuriksi, että ne pursuavat yli niin kuin materialistin roskapussi juhlapyhien jälkeen, on aika kääntyä puolison, ystävän tai ammattiauttajan puoleen, mutta ei lapsen.

Miksi? Siksi, että vanhempi on lapsensa perusturvallisuuden päämateriaali. Ja siksi, että paperiroskiksen kokoinen lapsi ei kykene vastaanottamaan roska-autollista ongelmajätettä.

Vanhemman murehtimista ajatellaan yleensä rakkauden osoittamisena, ja sitähän se puolittain onkin - eihän kukaan murehdi niitä, joista ei välitä. Hyvästä tarkoituksesta huolimatta murehtiminen saa silti aikaan pelkoa ja epävarmuutta.

Murheidensa tuputtaminen lapselle onkin vähän niin kuin paiskoisi omia roskiaan aidan yli: Sitä mukaa kuin olo kevenee ja piha siistiytyy, toisen tontti täyttyy käsittelemättömistä jätteistä.

Paljon on perheissä sellaisiakin vaikeita asioita, joista lasten kanssa on hyvä puhua. On kuitenkin kaksi aivan eri asiaa puhua lapselle huolista keventääkseen lapsen oloa kuin keventääkseen omaa oloaan.

Vanhemman murheet ansaitsevat kyllä tulla kuulluksi, ja niitä synnyttävä turvattomuuden tunne kohdatuksi. Lapsen tehtävä ei kuitenkaan koskaan ole olla vanhempiensa murheiden kaatopaikka.

Jos vanhemman lähestyessä roska-auton peruutusääni alkaa uhkaavasti piipittää, pienellä paperiroskiksella ei ole muuta velvollisuutta kuin vetää kansi tiukasti kiinni.

Ja korkeintaan osoittaa murheille tietä kaatopaikalle.

Kannat tarinasi kauniimmin kuin kukaan

Et valinnut vastoinkäymisiä, mutta sait ne silti
Et odottanut osaasi, mutta otit sen vastaan
Kruununa hiuksillasi ovat vaikeudet nyt
ja kyyneleet sen jalokivinä

Et kutsunut kipua, mutta sait siitä seuran
Et kadonnut katkeruuteen, vaikka kuljit sen reunaa
Viittana hartioillasi on lempeys nyt
ja katseessasi tyynnyttävä rauha

Nyt olet vapaa lähtemään,
ja minkä päällesi puit,
saat ottaa mukaan
Ja sen vielä tahtoisin sanoa
Kannat tarinasi kauniimmin
kuin kukaan

Ohje hyvään arkiriitaan

Arkiriita on maukas ja konstailematon riita, joka valmistuu nopeasti tutuista raaka-aineista. Hyvä arkiriita koostuu tuoreista ainesosista, mutta kiireistä arkea voi helpottaa puolivalmisteilla tai aikaisempien riitojen tähteillä.

Aina sopivaa riidanaihetta ei löydy, vaikka tunnelma riitelyyn olisi otollinen. Sellaisia tilanteita varten on hyvä olla jemmassa muutamia perinneriitaohjeita. Olenkin nyt kätevän emännän keittiössä kehitellyt sopivan ohjeen niille, joiden omat keittotaidot eivät vielä riitä hyvään, oikein kunnon vanhanajan arkiriitaan. Kyllä kohta keittää!

Helppo vihakeitto

Kaada kattilaan litra vettä ja lisää yksi vihaliemikuutio. Ota karkeaa suolaa, ja hiero sitä riitakumppanin naamaan ja haavoihin. Heitä pari henkilökohtaisuutta perään. Ota käteen ”Miksi sä aina” -kauha, ja sekoita keitosta niin maan perusteellisesti. Laita kansi kiinni ja anna kiehahtaa oikein kunnolla.

Pese, kuori ja pilko aikaisempien sukupolvien synnit vähintään kolme sukupolvea taaksepäin. Heitä syntipukit soppaan. Paloittele joukkoon kaikki lähisukulaiset sekä muut mahdolliset ja mahdottomat mehevän riidan osapuolet. Muista, että keitossa on oltava sattumia! Laita kansi takaisin ja anna kiehua yli. Syytä siitä toista osapuolta.

Ota varsinainen riidanaihe jääkaapista ja laita se tulikuumalle pannulle. Ala pilkkoa itsesäälin sipulia vuolaasti kyynelehtien, mutta älä lisää sitä keittoon, vaan julista, että koko päivä on pilalla, ja että se ei ole sinun syysi. Heittäydy sängylle itkemään, ja soita ystävälle, joka parhaiten ymmärtää kaltaistasi väärinymmärrettyä neroa. Mitä useampi kokki, sitä parempi keitos, joten antakaa sen hautua.

Kun palohälytin piipittää, juokse huutaen keittiöön ja syyttele kaikkia paikalla olevia osapuolia siitä, etteivät he ole tehneet mitään pelastaakseen keitostasi. Ota päältä musta ja sisältä raaka riidanaihe ripeästi pannulta ja lisää se kattilaan. Kata pöytä vihaisin elkein ja paukuttele kaapinovia dramaattisesti.

Istu pöytään ja nauti keittämäsi soppa. Maistuu varmaan hyvältä!

Ruuhkavuodet tulevat ja menevät, mutta ihmiset pysyvät

Kun minusta tulee keski-ikäinen, lupaan aina muistaa, millaista oli olla kolmen lapsen työssäkäyvä äiti.

Lupaan muistaa, miltä tuntui yrittää kaikkensa: Ladata illalla kahvinkeitin, kattaa pöytä ja viikata vaatteet aamuksi, ja silti päätyä kaahaamaan päiväkotiin loska lentäen.

Kun minusta tulee keski-ikäinen, lupaan vakuuttaa kaikille pienten lasten vanhemmille, että on täysin normaalia lähteä töihin, ja palata hakemaan kotiin unohtunutta tavaraa kolme kertaa ennen lounasta.

Lupaan, että ainakin kerran läikytän kahvia päälleni ihan tahallani. Tai puen paidan väärinpäin, ja sitten kehun suurieleisesti heitä, jotka aamuisin saavat suunnilleen puhtaisiin vaatteisiin autollisen lapsia ja vielä itsensäkin.

Kun minusta tulee keski-ikäinen, lupaan kertoa, missä itse epäonnistun vanhempana, ja sen, miten me silti olimme onnellisia. Kun huomaan jonkun vanhemman äänensävyssä rakkauden lastaan kohtaan, lupaan huomata sen.

Lupaan muistuttaa, että hammaslääkärit, sukset, lomakkeet, allekirjoitukset, lelupäivät, mokkapalat, tyhjät vessapaperirullat ja maitopurkit askartelua varten voivat välillä unohtua, kunhan muistaa toinen toisensa.

Tämän kaiken minä lupaan, sillä ruuhkavuodet tulevat ja menevät, mutta ihmiset pysyvät.


(Ja jos minä jonkun näistä unohdan, niin muistuttakaa tästä tekstistä)

Niin että repäistessä sattuu

Äidin ja lapsen on kasvettava niin lujasti yhteen, että irti repäistessä molempiin vähän sattuu. Tätä ajattelen, kun tartun päiväkodin oveen ja tavoittelen ääneen reippautta: tänään äiti ei jää leikkimään. Ripustan naulakkoon haalarin. Se on topattu vanulla ja hellyydellä.

Lähdön hetkellä sanon hei, ja repäisen. Meihin molempiin sattuu. Yritän ajatella että kyyneleet on hyvä; että ne kertovat läheisestä suhteesta, josta on irtautumalla irtauduttava. Kiitän kyynelistä, joilla lapsi pystyy ilmaisemaan ikäväänsä. Kiitän siitä, että meillä molemmilla on keinomme surra tätä yhteistä menetystä.

Askeleeni painavat hankeen mutkittelevan polun. Suljen portin, ja toivon, että lapsi näkee jäljet, ja ymmärtää niiden tulevan yhtä monta askelta takaisin. Toivon lapsen aistivan, että kannan häntä mielessäni joka hetki. Mietin, mahtaako hän huomata, että repäisy repäisyltä sylini siirtyy hänen mieleensä pysyäkseen siellä aina?

Äidin ja lapsen on kasvettava niin lujasti yhteen, että irti repäistessä molempiin vähän sattuu. Kipu tarkoittaa, että on joku, joka rakastaa. Kipu tarkoittaa, että on joku, joka odottaa. Kipu tarkoittaa, että läheisyys on luonut riittävät edellytykset hetken eroon toisistaan.

Mutta ensin on kasvettava lujasti yhteen.

Luonto sulaa itkemällä - miksi ei ihminenkin?

Luonto sulaa itkemällä, miksi ei siis ihminenkin?

Ovathan tunteet niin kuin vesi, joka kylmällä jäätyy paikoilleen ja jähmettyy kantavaksi. Jähmettyy, kun ei voi vapaasti virrata sinne, missä veden kaikkia värejä tarvittaisiin, ja muodostaa sydänjään, kunnes ilman minkälaisia ennusmerkkejä jokin sanoo, että nyt riittää.

Ja sitten rysähtää.

Kun jäät lähtevät liikkeelle, pauke ja tärinä herättävät syväjäähän nukahtaneen. Jääkylmä ryöpsähtää kasvoille; pyörteet ottavat kiinni mistä saavat ja repivät tuhansiin osiin. Jäät rytisevät ja tunteet huutavat, että nyt en enää jaksa, nyt en enää pysty, ja nyt en enää voi olla hiljaa.

En voi, vaikka haluaisikin, sillä jää ei pysähdy, muistot eivät lakkaa vyörymästä, eivätkä kyyneleet virtaamasta.

Kaikki eivät sulata, ettei jää vaan äänettä haihdu ja häviä ketään häiritsemättä. Kaikki eivät ymmärrä, että mitä paksumpi jää, sitä suurempi tulva. He ihmettelevät patoja ja pyörittelevät päätään. Väistelevät lohkareita ja kuiskivat, voiko se olla kenellekään hyväksi, että vesi niin äkkiä nousee? 

Mutta voiko jää muuta kuin sulaa?

Voiko jää muuta kuin antaa periksi, ja luopua viimeisistä pyrkimyksistään olla kova ja kantava? Voiko se tehdä muuta, kuin itkeä itsensä niin pieneksi, että veden pinta laskeutuu niin kuin rauha? Ja ennen kaikkea: Kannattaako jään muuta kuin sulaa, kun kaiken takana on kevät, joka on saapunut tehdäkseen tilaa uudelle elämälle?

Luonto sulaa itkemällä, miksi ei ihminenkin?