Me jotka selviämme

Kun on ollut tarpeeksi pitkään naimisissa, on ehtinyt monta kertaa tempaista vihaisesti ovenkahvasta. On ehtinyt sanoa sellaisia sanoja, jotka olisi ollut parempi jättää sanomatta. Väistää läheisyyttä toiseen huoneeseen, kääntää sängyssä selän ja miettiä unettomina öinä, voisimmeko me silti olla ne, jotka selviävät.

Kun on ollut tarpeeksi pitkään naimisissa, on ehtinyt palata lukemattomia kertoja. Nousta sängystä pyytämään anteeksi, halata ohimennen, kaataa kahvia kahteen mukiin. On ehtinyt nauramaan kaksinkerroin, vastaamaan kysymykseen ennen kuin sitä on esitetty. Hieromaan hartiat, löytämään sylistä kodin.

Kun on ollut tarpeeksi pitkään naimisissa, on ehtinyt nähdä hyvien ja huonojen päivien vaihtelun. Ehtinyt näkemään toisen valot ja varjot, oppinut elämään niiden kanssa. On ehtinyt suukottelemaan, silittelemään ja ikävöimään. Sanoillaan ja teoillaan tuhannella tavalla sanomaan ”rakastan”, niin kuin sanoivat toisilleen ne, jotka selvisivät.

Ja niin kuin sanomme me, jotka selviämme.

Miten sydän kääritään vilttiin?

Tänään nää leikkis koulua. Se olis leikisti vihanen murrosikänen ja tää olis leikisti sen ope. Eka se murrosikänen tulis tän open luokkaan. Se paiskais sen repun pulpettiin tosi kovaa ja kiroilis perusteellisesti. Tää ope olis muka tosi järkyttyny, ja sitte tää sanois, että siivoa suus ja istupa alas.

Se oppilas ei ottais sen takkia pois päältä, vaikka se tietäs kyllä, että pitäs. Tää kattois sillee merkitsevästi, ja se ärjäsis, että tänne jäätyy, mutta riisuis takin kuitenki. Sit tää ope tarjoais sille vilttiä, jota se ei ottais, mutta olis kuitenki mielissään. Sitä tää ope ei leikisti huomais.

Sit tää ope alkais opettaa. Se oppilas huokasis hirvittävän raskaasti, mutta alkais kuitenki kirjottaa. Seuraavaks tää ope kertos vitsin, mutta silleen vakavana, niinku muka ei tarkoittais naurattaa. Sitä oppilasta silti naurattais, ja sillä pettäis pokka, niin siks sen pitäs kattoo muualle. Tää ope ei leikisti huomais sitäkään.

Ku tunti loppuis, niin tää käskis sen lukea läksyt, ja se sanois, ettei aio lukea. Sit tää ope kehuis, että se kyllä parans tosi kivasti loppua kohden. Se hämmentyis, mutta kattois sitte silmiin ja toivottais hyvää päivänjatkoa. Tää sanois, että kiitos samoin. Sit tätä vähä itkettäis, mutta sitä tää ei näyttäis.

Lopuks tää menis kotiin, ja miettis, että vaikka murrosikäiset on joskus tosi hankalia, nii silti ne on melki aina tosi ihania. Sit tää koittas keksiä tapoja kääriä oppilaan sydän vilttiin silleen, että kukaa ei huomais. Ees se oppilas ite. Se olis kuitenki leikisti vihanen murrosikänen ja tää ois leikisti sen ope.

Kaikki hyvää

Samalla kuin hoivaan lasta, hoivaan lasta itsessäni. Kun nostan varovasti leuasta ja katson syvään, katson myös itseäni, ja sanon: kaikki hyvää.

Silitän hiuksia, ja otan itkun vastaan väheksymättä. Katselen kyyneleiden surureittejä, ja kiitän. Kyyneleet vesittävät kovuuden: kaikki hyvää.

Ihon arpia ja epätäydellisyyksiä myötäilen erityisellä hellyydellä. Niihin on kirjoitettu kaatumiset ja nousemiset, ja se, mikä tekee sinusta sinut: kaikki hyvää.

Vartalon pehmeitä muotoja ihailen. Halaan aina, kun voin. Olet pehmeä päältä ja sisältä, ja varpaasi ovat varpaista suloisimmat: kaikki hyvää.

Samalla kuin hoivaan lasta, hoivaan lasta itsessäni. Sanon: kaikki hyvää. Kaikki hyvää sellaisena, kuin se on. Ja sitten seuraan, miten rakkaus tulvii sisään, meihin molempiin.

Kaikki hyvää.

Älä pelkää tehdä virheitä

Älä pelkää tehdä virheitä, äläkä pelkää myöntää niitä. Sillä jokaisella kerralla, kun paljastat huolella peitellyn vian tai virheen, saat uuden ystävän. Jonkun, joka virheesi antamin voimin uskaltaa kohdat sisäiset syvyytensä, sen, minkä häpeä on sulkenut seinien sisään.

Älä pelkää tehdä virheitä, äläkä itseäsi niiden vuoksi pahoinpitele. Sillä jokaisella kerralla, kun virheitäsi ja vikojasi hellästi kohtelet, joku toinen löytää sovun itsensä kanssa. Joku, joka lainatun lempeyden voimin uskaltaa vaikeuksiensa kanssa valoon, ja löytää lohdun.

Älä pelkää tehdä virheitä, äläkä pelkää puhua niistä. Sillä mitä avoimemmin puhut, sitä avoimemmin muut puhuvat, ja mitä avoimemmin muut puhuvat, sitä vähemmän yksinäisyydellä on valtaa. Puhumalla virheistäsi purat seiniä ihmisten välillä. Puhumalla lempeästi, autat muita purkamaan seiniä myös.

Älä pelkää puhua virheistäsi, sillä ne tekevät sinusta ihmisen. Ihmisen, joka hellästi pitelee mustelmille lyötyä sydäntä. Ihmisen, jonka seurassa seiniä ei tarvita.

Lapsi ei ole vanhempien murheiden kaatopaikka

Lapsi ei ole vanhempiensa murheiden kaatopaikka. Ei, vaikka lapsi olisi aikuinen. Ei, vaikka murheet koskisivat lasta itseään.

Kun murheiden määrät kasvavat niin suuriksi, että ne pursuavat yli niin kuin materialistin roskapussi juhlapyhien jälkeen, on aika kääntyä puolison, ystävän tai ammattiauttajan puoleen, mutta ei lapsen.

Miksi? Siksi, että vanhempi on lapsensa perusturvallisuuden päämateriaali. Ja siksi, että paperiroskiksen kokoinen lapsi ei kykene vastaanottamaan roska-autollista ongelmajätettä.

Vanhemman murehtimista ajatellaan yleensä rakkauden osoittamisena, ja sitähän se puolittain onkin - eihän kukaan murehdi niitä, joista ei välitä. Hyvästä tarkoituksesta huolimatta murehtiminen saa silti aikaan pelkoa ja epävarmuutta.

Murheidensa tuputtaminen lapselle onkin vähän niin kuin paiskoisi omia roskiaan aidan yli: Sitä mukaa kuin olo kevenee ja piha siistiytyy, toisen tontti täyttyy käsittelemättömistä jätteistä.

Paljon on perheissä sellaisiakin vaikeita asioita, joista lasten kanssa on hyvä puhua. On kuitenkin kaksi aivan eri asiaa puhua lapselle huolista keventääkseen lapsen oloa kuin keventääkseen omaa oloaan.

Vanhemman murheet ansaitsevat kyllä tulla kuulluksi, ja niitä synnyttävä turvattomuuden tunne kohdatuksi. Lapsen tehtävä ei kuitenkaan koskaan ole olla vanhempiensa murheiden kaatopaikka.

Jos vanhemman lähestyessä roska-auton peruutusääni alkaa uhkaavasti piipittää, pienellä paperiroskiksella ei ole muuta velvollisuutta kuin vetää kansi tiukasti kiinni.

Ja korkeintaan osoittaa murheille tietä kaatopaikalle.

Kannat tarinasi kauniimmin kuin kukaan

Et valinnut vastoinkäymisiä, mutta sait ne silti
Et odottanut osaasi, mutta otit sen vastaan
Kruununa hiuksillasi ovat vaikeudet nyt
ja kyyneleet sen jalokivinä

Et kutsunut kipua, mutta sait siitä seuran
Et kadonnut katkeruuteen, vaikka kuljit sen reunaa
Viittana hartioillasi on lempeys nyt
ja katseessasi tyynnyttävä rauha

Nyt olet vapaa lähtemään,
ja minkä päällesi puit,
saat ottaa mukaan
Ja sen vielä tahtoisin sanoa
Kannat tarinasi kauniimmin
kuin kukaan