Lapsi ei ole vanhempien murheiden kaatopaikka

Lapsi ei ole vanhempiensa murheiden kaatopaikka. Ei, vaikka lapsi olisi aikuinen. Ei, vaikka murheet koskisivat lasta itseään.

Kun murheiden määrät kasvavat niin suuriksi, että ne pursuavat yli niin kuin materialistin roskapussi juhlapyhien jälkeen, on aika kääntyä puolison, ystävän tai ammattiauttajan puoleen, mutta ei lapsen.

Miksi? Siksi, että vanhempi on lapsensa perusturvallisuuden päämateriaali. Ja siksi, että paperiroskiksen kokoinen lapsi ei kykene vastaanottamaan roska-autollista ongelmajätettä.

Vanhemman murehtimista ajatellaan yleensä rakkauden osoittamisena, ja sitähän se puolittain onkin - eihän kukaan murehdi niitä, joista ei välitä. Hyvästä tarkoituksesta huolimatta murehtiminen saa silti aikaan pelkoa ja epävarmuutta.

Murheidensa tuputtaminen lapselle onkin vähän niin kuin paiskoisi omia roskiaan aidan yli: Sitä mukaa kuin olo kevenee ja piha siistiytyy, toisen tontti täyttyy käsittelemättömistä jätteistä.

Paljon on perheissä sellaisiakin vaikeita asioita, joista lasten kanssa on hyvä puhua. On kuitenkin kaksi aivan eri asiaa puhua lapselle huolista keventääkseen lapsen oloa kuin keventääkseen omaa oloaan.

Vanhemman murheet ansaitsevat kyllä tulla kuulluksi, ja niitä synnyttävä turvattomuuden tunne kohdatuksi. Lapsen tehtävä ei kuitenkaan koskaan ole olla vanhempiensa murheiden kaatopaikka.

Jos vanhemman lähestyessä roska-auton peruutusääni alkaa uhkaavasti piipittää, pienellä paperiroskiksella ei ole muuta velvollisuutta kuin vetää kansi tiukasti kiinni.

Ja korkeintaan osoittaa murheille tietä kaatopaikalle.

Ei kommentteja