Levolle lasken lapseni

Levolle lasken luojani.

Joka ilta kuiskutan lapseni korvaan iltarukouksen. Syntymästä asti olen niin tehnyt, välillä laulaen ja välillä sanoilla avannut ikkunan taivaaseen päin. Päästänyt sisään kaikki auringonlaskua edeltävät pastellisävyt ja niitä lempeästi liikuttavan pehmeän tuulen.

Rukoillessa olen laskenut levolle kokonaisen päivän nähneen mielen ja kaikki sen seikkailut. Sanoillani piirtänyt muistijälkeä pehmeistä pilvistä ja rakkaudesta, jonka saa kuiskaamalla kiinni, ja johon voi heittäytyä nauraen selkä edellä, kädet levällään kuin perhosen siivet.

Ilta illalta olen piirtänyt pilviin levon, jolle laskeudutaan eikä kiivetä, joka on aina alempana kuin ihminen, ja joka kuuluu jokaiselle ihmiselle jokaisena päivänä. Vetänyt auki valkoiset lakanat ja näyttänyt tähdet ja kuun. Osoittanut, miten helppo on nähdä ihmeitä, kunhan vain sulkee silmät tai katsoo ylös.

Miten hyvä onkaan levätä, kun suojana on armias, niin kuin ’armollinen’ ja ’armahtavainen’ , tai niin kuin ’armida’ - ’aseistettu’. Sellainen, joka sanoo olevansa valo, jolla on loputtomasti aikaa pitää kättä sängyn reunalla tai jättää sata voidakseen etsiä yhden ajatuksissaan harhailleen.

Ja mikä rauha on sulkea silmät, kun tietää, että vaikka ei nousisi leposijaltaan, nousisi kuitenkin uuden auringonnousun kultaisen, oranssin ja keltaisen välkkyviin väreihin paikassa, jossa aikaa ei ole. Jossa kaikki on nyt, ja kaikkina aikoina voi mennä mereen uimaan tai päästää pikkulintuja kämmeneltä lentoon.

Joka ilta kuiskutan lapseni korvaan iltarukouksen. Annan sanat lahjoina, ja lausun ne kaikkina vuodenaikoina ja kaikilla äänensävyillä. Annan ne muistoksi minusta, ja muistutukseksi siitä,
että kaikki se hyvä, ja rakkaus, joka kauttani on tullut, on ikuista, ja ainoastaan kulkenut lävitseni.

Ja kun minua ei enää ole, rakkaus pysyy niin kuin kallio. Se kannattelee, kunnes kuolema muuttuu niin kevyeksi, että puhallamme sen hajalle niin kuin koko kesän nähneen voikukan, ja katsomme, miten kaikki pelkomme hajoavat ilmaan.

Sellaiselle levolle lasken lapseni.
Nuku hyvin rakas.

En muuttaisi sinusta mitään

En muuttaisi sinusta mitään. Tiedäthän, lapseni, että en muuttaisi sinusta mitään?

En tarvitsevuuttasi, en herkkyyttäsi, enkä pyyntöjesi pitkiä kaaria, joiden aikana ehdin vaihtamaan painoa jalalta toiselle. En pienen lapsen itkua, joka toisiaan yllättää voimallaan, enkä tunteiden ääripäitä, jotka liikuttavat minua samalla janalla.

En muuttaisi sinusta mitään. En, vaikka joskus tulisi sellainen päivä, että muiden mielestä pitäisi.

En sitä, miltä näytät, en sitä, miten puhut, enkä sitä miten naurat tai nukut, tai muistat tai unohtelet asioita. En piirteitä, jotka perit isältäsi, en niitä, jotka perit minulta, enkä edes niitä, jotka minulta perit, ja joita en ole itsessäni oppinut hellimään.

En muuttaisi sinusta mitään. Tiedäthän, että en muuttaisi mitään?

Sillä vanhempana minulle on annettu yksi tehtävä ylitse muiden, ja se on rakastaa kaikkea sitä, mitä sinä olet kaikella sillä, mitä minä olen.

Ja rakastamisen lisäksi ihmetellä, miten juuri tähän aikaan ja paikkaan tarvittiin juuri sinunlaisesi ihminen. Juuri sellaisten piirteiden kirjo, jota olet syntymästäsi saakka kantanut.

Siksi en muuttaisi sinusta mitään. Tiedäthän sen?