Perhosen lyhyt oppimäärä

Löysin sisältä perhosen. Se räpytteli siipiään villisti ja lenteli ikkunoita päin. Yritti mennä sinne, missä valo on, päästä pois sieltä, minne se ei kuulunut. Siivistä kuului ääni, jota ei vapaudessa kuulu. Se oli vangitun ääni.

Perhosen siipien iskut ja sen hätääntyneet pakoyritykset tuntuivat hämmentävän tutuilta: Tuollaistahan se oli tulla ongelmiensa saartamaksi; tuollaista pelätä niin, että ei ymmärrä antautua avulle.

Yritin puhella lempeitä ja houkutella perhosta laskeutumaan kämmenelle. Olisin halunnut saattaa sen ulos ikkunanraosta, mutta aina, kun jalat hipaisivat kättä, perhonen lehahti säikähtäneenä uuteen lentoon.

Ihan kuin minä.
Ihan kuin ihmiset yleensä.

Hätääntyminen esti perhosta näkemästä ratkaisua. Hätääntyminen esti näkemästä, että aivan lähellä oli apu, johon turvautua, ja vieressä käsi, jonka varaan laskeutua lepäämään itsensä ulos umpikujasta.

Kun mikään muu ei auttanut, suljin ikkunoiden sälekaihtimet - umpikujaan johtavat pakotiet yksi kerrallaan. Vasta sitten, kun huoneeseen tuli valoa vain yhdestä kapeasta ikkunanraosta, vasta sitten perhonen löysi reitin vapauteen.

Pimeä pystyi siihen, mihin joka nurkan valaiseva, häikäisevä auringonvalo yksin ei pystynyt. Se oli perhosen lyhyt oppimäärä.

Hymyilin, laitoin käden rinnan päälle kiitoksen merkiksi. Löysin sisältäni perhosen.

Unelmien äitejä on vain unelmissa

Voi, jospa olisin unelmieni äiti!

Sellainen, joka ottaisi aina vastaan lapsen kaikki tunnetilat; joka osaisi palauttaa ilon, surun, vihan ja häpeän lapsen käsiin ja käsityskykyyn sopivina.

Äiti, joka ei milloinkaan antaisi äänensä kolista kattoon, ja äiti, joka ei edes väsyn viimeisillä kalkkiviivoilla antaisi periksi sisällään uinuvalle käskyttäjälle.

Kunpa olisin äiti, joka näkisi jo kaukaa, milloin lapsen on selviydyttävä itse, ja äiti joka osaisi oikealla hetkellä juosta apuun, seistä muurina muista välittämättä.

Voi, jospa olisin unelmieni äiti! Sellainen, joka olin, kun kaksi viivaa piirtyivät raskaustestiin; kun sisälläni syntyi hengityksen salpaava äidinrakkaus.

Mutta unelmien äitejä on vain unelmissa, ja omat lapseni saivat aivan oikean äidin: Äidin, joka ei pysty täyttämään omaa hassua ihannettaan viittä minuuttia kauempaa.

Oikean äidin he saivat.

Äidin, joka rakastaa oikealla rakkaudella, ja äidin, joka tuntee inhimillisyyden kuopat niin perin pohjin, että osaa lapsensakin niiden yli auttaa.

Ja äidin, joka unelmien sijasta palavasti rakastaa sitä aivan oikeaa lasta.

Jos yltäisin

Jos yltäisin halaamaan sinua, tekisin sen. Ottaisin kasvosi kämmenieni väliin, hymyilisin silmät kipinöiden.

Suukottaisin molemmat posket, pörröttäisin hiukset hellyydestä sekaisin. Tartuttaisin hersyvän naurun ja toivon.

Jos yltäisin, ottaisin käsistäsi kiinni. Kyynelten läpi vakuuttaisin, että pimeä on väistynyt ja sinä olet selvinnyt.

Ja että kohta, aivan kohta, nouset aamuun kauniimpana kuin koskaan, etkä mitään muuta niin palavasti halua kuin elää ja olla sinä.

Jos yltäisin.

Lomalle lähemmäs toisiamme

Emme lähde lomalle kauas. Meillä ei ole lentolippuja eikä matkalaukkuja. Ei tule kuvia hiekkavarpaista eikä auringonlaskuista, sateenvarjoista iloisenvärisissä juomissa, eikä ”varjossa +30 astetta” -päivityksiä.

Lähdemme lomalle lähelle. Lähemmäs toisiamme, lähemmäs lapsiamme, lähemmäs itseämme. Hiekkaa on auton lattialla, sateenvarjojen paikalla tahmaiset pillimehut, hampaat lyövät loukkua kylmässä järvivedessä.

Mutta sellaista se on. Kaikkea ei voi saada, meillä on toisemme, ja se on paljon. Tulee vielä toisenlaisiakin lomia, ja silloin me muistelemme näitä kesiä, jolloin pystytimme teltan olohuoneeseen, ja kuuntelimme nukkuvien lasten ääniä hiljaisessa talossa.

Silloin me muistelemme, miten paljon meillä oli, kun meillä oli toisemme.