Muistin tai en, minä olen sinun

Meillä on yhteinen menneisyys. Jaettu muisti ja yhteiset muistot. Olemme nähneet samat elokuvat ja kuunnelleet samat laulut. Osaamme toistemme tarinat ja tiedämme niiden käänteet: Pahimpien ja pyhimpien hetkien saumat, ja kohdat, joissa nauru taittuu itkuun.

Ja miten helposti me unohdamme sen kaiken. Yksi käsistä lipsunut lupaus tai liian pitkäksi venynyt työpäivä - yhteys katkeaa. Univaje ja harkitsematon vastaus varovaiseen lähestymisyritykseen, ja hetkessä mielestä pyyhkiytyvät vuosien rakkaus ja vieressä valvotut yöt. Miten helposti me unohdamme!

Mutta meillä on yhteinen menneisyys. Jaettu muisti ja yhteiset muistot. Niistä minä haluan pitää kiinni, ja sinusta, vielä sittenkin, kun en muista omaa nimeäni. Silloin me olemme toistemme tarinat ja niiden käänteet. Pahimpien ja pyhimpien hetkien saumat, ja kohdat, joissa nauru taittuu itkuun.

Silloin me olemme toistemme sanattomat sylit. Muistin tai en, minä olen sinun.

Joulu ja 362 mahdollisuutta


Elämänlaatua ei määritä se, miten hyvin tai huonosti joulu meni. Joskus väsy tai suru tulee jouluna, joskus väärät sanat ja etäisyys kahden ihmisen välillä.

Mitä sitä yksiä joulupyhiä harmittelemaan, kun juhla tulee uudestaan joka vuosi, ja kalenteri tarjoaa lisäksi 362 mahdollisuutta viettää juhlaa.

Joka päivä on lupa katsoa lasta silmiin tai käpertyä sovussa sohvannurkkaan; joka päivä mahdollisuus kiittää kyynelsilmin tai kahlata hangessa tähtitaivaan alla.

Joulu voi olla joka päivä. Ainakin, jos antaa itselleen anteeksi, ja luvan kaikkeen siihen, mitä sydämestään toivotteli muille jouluisissa tervehdyksissään.

Aikaa siihen on koko joulu ja 362 muuta mahdollisuutta. Käytä ne hyvin!

Jumala, jota lapsikaan ei pelkää

Niiden vuoksi, jotka pelkäsivät Jumalaa; joiden jumalakuva oli maalattu niin pelottavaksi, että säilyttääkseen järkensä he olisivat mieluummin hylänneet uskonsa kuin pitäneet sen - niiden vuoksi Jeesus syntyi pieneksi lapseksi.

Niiden vuoksi, jotka hengittivät omaa häpeäänsä; jotka pelkäsivät, että hetkenä minä hyvänsä verho repäistäisiin sivuun heidän elämänsä edestä, ja kaikki saisivat tietää - niiden vuoksi Jeesus syntyi pieneksi lapseksi.

Iho kuin silkkipaperia, luut hennot kuin oljenkorret. Sellaisena Jumala laskeutui ihmisten luo. Pienenä ja hauraana, niin että lapsikin saattoi pitää sylissään maailman Luojaa. Seimessä nukkuva lapsi, vapisevassa hengityksessä ihmisten toivo:

Minäkö olen Jumala, jota pelkäät?

Voit pidellä minua miten haluat, tai jättää yöhön viimeisellä hetkellä, mutta minä en sinua hylkää. Voit kohtaa kätesi iskuun, ja lyödä ruosteisen naulan yksi kerrallaan, mutta minä en sinua vastaan kättäni nosta, enkä minä sinua lyö.

Niiden vuoksi, jotka pelkäsivät Jumalaa ja niiden, jotka hengittivät häpeää. Niiden, jotka kaipauksesta kipeänä tähyilivät taivaalle odottaen lupausten täyttymistä, niiden vuoksi Jeesus syntyi, ja toi tullessaan ensimmäisen joulun.

Ja kaikista lahjoista ensimmäisenä antoi lahjaksi Jumalan, jota ei lapsikaan pelkää.

Itsenäisyys teki itsenäisiä lapsia

Umpihangessa ja paukkupakkasessa sota antoi itsenäisyyden, mutta jätti jälkeensä lapsia ilman vanhempia. Joidenkin vanhemmat kuolivat, joidenkin kuolivat sisäisesti, ja tekivät lapsista näkymättömiä orpoja, jotka oppivat ottamaan reppunsa naulasta ja silittämään itsensä uneen.

Sota toi itsenäisyyden, ja itsenäisiä sodan lapsista tulikin. He oppivat pärjäämään yksin elämän vallihaudoissa ja tekemään työnsä uutterasti. He oppivat seisomaan selkä suorassa, huolehtimaan omista asioistaan ja muistamaan, että on olemassa sellainen asia kuin turha itku.

Ja niin sota sisällistyi, ja pääsi siirtymään seuraavaan polveen

Isovanhempamme maksoivat itsenäisyyden kovimman hinnan, ja vanhemmillemme jäivät henkiset sotavelat. Oman sukupolvemme tehtävä on vetää näkymätön raja, ja sanoa että tämän pidemmälle sodan seuraukset eivät saa tulla. Tämän enempää ei tule lapsia, joiden tehtävä on pärjätä yksin. Tämän enempää ei tule sotaorpoja.

Sota on loppunut, rauha alkanut, ja lapsilla on lupa olla tarvitsevia - aikuisilla myös. Ja se raja, joka sodassa vedettiin, sitä ei vedetty välillemme, vaan ympärillemme, että itsenäisyytemme ei olisi yksinäisyyttä, vaan että pitäisimme toisistamme huolta ja olisimme yhtä.

Mitä joulusta jää, kun lahjat unohtuvat?

Lapsuuden jouluista muistan kuusen tuoksun, mummolan kuusenkävynmuotoiset joulukoristeet, ja jännityksen vatsanpohjassa.

Muistan vaarin leipoman punssikakun, tunnelman, jota kukaan ei viitsinyt pilata, ja rauhan, jota Sylvian joululaulu luovutti olohuoneeseen nuotti kerrallaan.

Muistan serkut, jotka tulivat aattoa vasten yökylään, ja kuinka kahden perheen joulusauna huurrutti peilin niin, että siihen pystyi piirrellä sormella tähtiä.

Tämän kaiken minä muistan, mutta en sitä, mitä sain lahjaksi. Paitsi sen yhden barbin, jonka saatuani kiljuin, että ”Tätä mä oon aina toivonut, enkä enää ikinä toivo mitään!”. Silloin isä purskahti nauruun.

Naurun muistan paremmin kuin lahjan.

Kun tänä vuonna valmistelen joulua, valmistelen omieni lapsuuden joulua. Siksi haluan keskittyä siihen, mitä jää, kun lahjat unohtuvat: Rauhaan, syliin ja rakkauteen, ja siihen että ihmisillä on hyvä tahto.

Ja siihen, että on aikaa piirrellä peiliin kylpytakissa, ja tehdä kaikkia niitä asioita, jotka pysyvät mielessä vielä, kun lahjat unohtuvat.