Ovathan he kuitenkin omia

Perhe on ihmeellinen yksikkö.

Se koostuu toisilleen välttämättömistä ihmisistä, jotka saavat ärsyyntymään sekunnissa, paukuttelemaan ovia ja vetämään henkeä niin syvään, ettei ole varma pyöriikö huone silmissä kiukun vai hapenpuutteen vuoksi.

Ja samaan aikaan sitä ei kuitenkaan haluaisi jakaa likapyykkejään kenenkään muun kanssa. Eikä syödä vajaassa ruokapöydässä edes niinä päivinä, jolloin voi käsi sydämellä todeta, että perhedynamiikka on parhaimmillaan kaikkien nukkuessa.

Perhe on ihmeellinen yksikkö. Sen jäsenet tunnistavat toisensa siitä, että ärsyttävimmilläänkin he toivoisivat toistensa olevan sellaisia kotona. Ovathan he kuitenkin pohjattoman rakkaita.

Ovathan he kuitenkin omia.

Saapumisaika

Lento on lyhyt ja minä olen täällä vain hetken. Siksi levitän siipeni ja teen
pesäni ilmaan.

Painan mieleeni vaihtuvat maisemat ja vaaleanpunaisen auringonlaskun: ne tuoksuvat viljalle ja kypsälle onnelle.

Minä olen itkuni itkenyt ja lauluni laulanut. Matkallani oppinut, ettei mitää voi mukanaan viedä.

Että painoksi muuttuu hyväkin, ellei uskalla päästää irti.

Lento on lyhyt ja minä olen täällä vain hetken. Siksi hengitän sisään jokaisen retken ja liikkumattoman joenpinnan.

Kun saapumisaikani koittaa, suljen silmät, ja käännän selkäni maata vasten: antaudun rakkauden varaan.

Riittää, että luotat

Voit paeta tuskaasi maan ääriin, voit juosta kipuasi karkuun. Mutta vaikka muuttaisit merten taakse, et pääsisi pakoon. Kipu on siellä, missä sinäkin. Mutta siellä, missä sinä olet, minä olen jakamassa kaiken kanssasi.

Kuljet tai lepäät, kaiken olen nähnyt. Kaatumisesi, nousemisesi ja yrittämisesi: kuinka olisit halunnut luovuttaa. Kielelläsi ei ole yhtäkään sanaa, jota en tuntisi. Avunpyyntösi olen kuullut kaikki - myös silloin, kun et enää jaksanut pyytää.

Voit koittaa paeta aamuruskon siivin tai juosta viimeiselle rajalle, missä yö peittää päivän ja järjen valon. Missä tuntuu, että kukaan ei näe eikä kuule; että on yksin pimeyden kätköissä, ja sinne myös jää.

Mutta minulle pimeys ei ole pimeyttä, ja yö on kuin päivänvalo. Kanssani kivun kohtaaminen on helpompaa kuin sen pakeneminen. Suunnitelmani ovat ylivertaisia, ja täynnä hyvyyttä, jota et voi vielä ymmärtää.

Et voi vielä ymmärtää, mutta riittää, että luotat.

(Ps 139)

Kun elämästä vähentää tulevaisuuden

Kun elämästä vähentää tulevaisuuden, selviää millaista arki on nyt.

Selviää, ketkä ovat lähimmät ihmiset; keitä ilman ei voi elää - aivan kirjaimellisesti. Ja keitä olivatkaan ne, joille voidellaan aamuisin ruisleipiä, ja joille kannattaa vastata kaikkein kärsivällisimmin.

Kun elämästä vähentää tulevaisuuden, paljastuu myös, millainen ihminen on nyt.

Paljastuu, millaisen osan onnestaan on pedannut tulevaisuuteen, ja miten paljon tai vähän on ruokkinut päivittäisiä tarpeitaan - voidellut ruisleipiä ihan itselleen.

Kun elämästä vähentää tulevaisuuden, selviää, mistä onni koostuu:

Asioista, jotka ovat aamuisin käden ulottuvilla, ihmisistä, jotka nukkuvat yhteisissä lakanoissa ja ruokapöydälle jääneistä onnenmuruista, joita kiireessä saattaisi roskiksikin luulla.

Älä luovu toivosta

Älä luovu toivosta.
Älä luovu unelmasta.
Älä luovu elämästä.

Ota yksi askel kerrallaan. Pieni askel, hidas askel tai pysähdy ja lepää, mutta älä luovuta.
Tulee uusia päiviä, tulee parempia päiviä, tulee helpompia päiviä.

Päiviä, jolloin kaikki on selvää, eikä kysymyksiä ole. Näet sen vielä, joten älä luovuta.

Kaksinkertaisia haaveita

Haaveeni ovat tällä hetkellä yksinkertaisia:

Haluan suukottaa siskoa poskelle, pidellä kummityttöä sylissä. Haluan nauraa vedet silmissä saman pöydän ympärillä. Ostaa torilta mansikoita ja syödä niitä paljain sormin.

Haluan unohtaa avaimet kahvilaan, tulla tönäistyksi ihmisjoukkossa. Haluan kuunnella musiikkia vieri vieressä. Ruuhkaisella rannalla nuolaista jäätelöpaperin puhtaaksi.

Haaveeni ovat tällä hetkellä yksinkertaisia, tai oikeastaan ne ovat kaksinkertaisia: Jokainen vaatii toisen ihmisen tekemään tavallisesta hetkestä ihmeen.

Isä meidän

Kun koko maailma on polvillaan, ja hapuilee sanoja, sinulla on valmiit sanat. Siksi me suljemme silmämme askareidemme äärellä. Pudotamme tiskirätit, avaimet ja avoimet kysymykset, ja huokaisemme:

Isä meidän, joka olet siellä, minne me emme näe; mistä me emme mitään tiedä. Pyhitetty olkoon sinun nimesi, jolle me olemme niin paljon nauraneet, mutta vähän puhuneet.

Tulkoon sinun valtakuntasi. Tulkoon rauha, jonka olemme kadottaneet. Tapahtukoon sinun tahtosi, joka on aina parempi kuin osaamme kuvitella.

Anna meille tänä päivänä kaikki, mitä tarvitsemme, että voimme peitellä lapsemme nukkumaan ilman huolta. Anna toivoa sen verran, että jaksamme huomiseen.

Ja anna meille anteeksi, että kuvittelimme voivamme kantaa itseämme omilla hartioillamme; että pidimme omanamme kaikkea sitä, mikä oli pelkkää lahjaa.

Päästä meidät pahasta. Päästä meidät vihasta, pelosta ja rahasta, jotka saavat meidät turvaamaan ainostaan omat selustamme.

Tulkoon sinun valtakuntasi: Se jossa suurinta on antaa henkensä toisen puolesta. Tapahtukoon hyvä tahtosi, joka puhaltaa elämää sinne, missä on pelkää kuolemaa.

Niin maan päällä, kuin siellä, mistä me emme mitään tiedä.

Milloin sinä kasvoit paitani kokoiseksi?

Ei sitä nyt niin kovin kauaa ole, kun astuin ensimmäisen kerran lastenvaatekauppaan, ja ostin pienimmän haalarin sekä vaaleanpunaisena että vaaleansinisenä, kun en tiennyt, kummalla toisimme sinut kotiin. Pian onni pukeutui vaaleansiniseen haalariin, ja hymyili ensitöikseen jokaikinen aamu.

Nyt sinä nuokut siinä auton ikkunaa vasten kuulokkeet korvilla ja hiukset silmillä - et anna leikata niitä enää. Olet pukenut päällesi vaatteet, jotka halusit, ja lähtiessä huppari solahti pääsi yli kevyesti. Hämmennys ja liikutus kilpailivat sisälläni, kun huomasin, että paita on minun.

Missä välissä kasvoit paitani kokoiseksi?

Ennen sinä repesit riemusta, kun legotorni kaatui tai roska-auto saapui pihaan, ja minä nauroin, miten suloiselta näytit. Nykyään me nauramme samoille asioille. Huumorintajusi on kasvanut aikuiseksi ennen sinua, ja naurun autuas yhteys pelastaa meidät päivittäin ristiriidoilta - niin kuin se on tehnyt aina.

Mutta et sinä ole kasvanut paitani kokoiseksi vain ulkoisesti, vaan myös sisäisesti, ja joskus tuntuu, että myös ohitseni. Olet rakastava ja huolehtivainen, ja jollain käsittämättömällä tavalla osaat laittaa itsesi sivuun, kun sitä tarvitaan. Sinussa on turva, joka rauhoittaa pikkuveljen, ja minulla on puhelimessa kuva, jossa lohdutat ystävääsi pelikentän reunalla.

Voi, kun minä voisin kasvaa joskus sinun paitasi kokoiseksi!

En enää koskaan saa pitää sinua sylissäni niin kuin vastasyntynyttä pidetään, mutta kestän sen kyllä, kun saan päivittäin nähdä, millaisia aarteita olet sisälläsi kantanut. Kestän murrosiän myrskyt, ja kestän myös jokaisen ovenpaukahduksen, sillä ne kertovat, että olet löytänyt jotain tärkeää sisältäsi.

Jonain päivänä, minä vielä kiitän niistä paukahduksista.

Mutta tänään sinä olet siinä, ja minä rakastan sinua. Ja kun sinä kasvat täyteen mittaasi, ymmärrät, miten paljon minä rakastin myös sitä, että kerran sinä halusit pukea päälle minun paitani.

Rakastumisen lisäksi ihaninta on rakastua uudelleen - samaan ihmiseen

Rakastumisen lisäksi ihaninta on rakastua uudelleen - samaan ihmiseen.

Katsoa tuttuihin silmiin, jotka luulee jo osaavan ulkoa, kunnes yhtäkkiä katseeseen ilmestyy jotain niin uutta ja erilaista, että vatsanpohjasta kouraisee ja on hetken katsottava toiseen suuntaan.

Mikä helpotus se sitten onkaan, kun voikin huokaista, että tuohan on jo minun! Että enää ei tarvitse yrittää tehdä vaikutusta, eikä käydä vaivihkaa haromassa hiuksia ja pyyhkimässä varisseita ripsivärejä.

Ja miten ihana on olla varma omasta asemastaan. Että voi sopertaa sanottavansa ääni väristen, ja toisinaan olla juuri niin lapsellinen kuin on. Että on joku, joka tiukan paikan tullen osaa sanoa ”tästä selvitään”, niin että sen uskoo.

Kun rakastuu uudelleen, saa koko paketin: Saa perhoset vatsanpohjassa, mutta myös varmuuden siitä, että ei ole sellaista sanaa, joka saisi toisen lähtemään. Kaikki on jo sanottu, kaikki on anteeksipyydetty.

Rakastumisen lisäksi ihaninta on rakastua samaan ihmiseen, uudelleen ja uudelleen. Ja antautua samalle ihmiselle uudelleen ja uudelleen.

Olet turvassa

Vaikka sydämesi hakkaisi kiihtyvään tahtiin, ja vaikka jäseniin hiipisi kylmä, joka ei peiton lämpöä pakene, olet turvassa.

Vaikka mielesi täyttyisi kehää kiertävistä ajatuksista, jotka sotkevat mennessään huolella järjestetyn mielen, olet turvassa.

Vaikka et pystyisi rentoutumaan, tuntemaan iloa tai mielenrauhaa, tai vaikka ihmisten myötätuntoiset sanat vain herättäisivät uinuvan pelon, olet turvassa.

Olet turvassa, sillä sinua kannattelevat iankaikkiset käsivarret. Syli, joka ei väsy valitukseen eikä säikähdä kuohuvia tunteita tai alati muuttuvaa mieltä.

Uskoit tai et, käsivarret kantavat, luotit tai et, ote pitää. Sillä voima ei tule luottamuksestasi, vaan rakkaudesta, joka tyynnyttää myrskynkin katseellaan.

Siksi sinä saat levätä huolia vailla, ja olla turvassa.

Riitän, vaikka kukaan ei kiitä

Kotona minulla kolme lasta, ja kun sanon, että en riitä, kuulen, kuinka oleellista on keskittyä tärkeimpään: että olen enemmän kuin tarpeeksi. Koulussa minulla on 25 lasta, ja kun huokaan, että en riitä, kuulen, että opetan vääriä asioita väärällä tavalla - että kuka tahansa pystyisi parempaan.

Samat ihmiset näyttävät minulle kuvia luokkatilasta sata vuotta sitten ja nyt: Kuinka onnetonta se on, että mikään ei ole muuttunut! Minä näytän kuvaa lapsesta sata vuotta sitten ja nyt. Yritän selittää perustarpeista ja kehityksen reunaehdoista, ja miten vähän ihminen on muuttunut, mutta sitä ei kuulla.

Jatkuvan muutoksen aiheuttamasta väsymyksestä en uskalla puhua mitään.

Kun menen kotiin, luen lehdestä, miten kouluissa pitäisi viimeinkin ryhtyä opettamaan tärkeitä asioita, kuten elämänhallintaa, muutoksensietokykyä ja neuvottelutaitoja. Kun menen kouluun, luen kasvoilta, että yksi on pelannut yön, toinen ei ole syönyt ja kolmannelle koulun rutiinit ovat ainoa ennustettava asia elämässä.

Ja vaikka minä kuinka opetan, kasvatan, muistutan, odotan, rakastan, uudistan, kannustan ja tarvittaessa luovutan, saan kuulla, että se ei riitä.

Mutta onneksi on myös niitä, joille riitän. Niitä, jotka tervehtivät kirkkaalla äänellä aamulla kello kahdeksan, ja viivyttelevät luokassa tunnin jälkeen; soittavat suuta hyväntahtoisesti ja keksivät lempinimiä. Ja niitä, jotka viimeisellä tunnilla kapsahtavat kaulaan silmät punaisina, ja vuosien jälkeen lähestyvät varovasti kaupan maitohyllyllä. Kysyvät vieläkö muistan?

Heidän vuokseen tätä työtä teen, ja heidän vuokseen tiedän, että riitän silloinkin, kun kukaan ei kiitä.

Kun et jaksa, katso kohti taivasta

Toivottomuus on niin kuin vesi, joka kasaantuessaan muodostaa mustan seinän. Sen läpi ei näe eikä kuule, eikä sen läpi pääse valo, vaikka valoa olisi taivas täynnä. Sellaista on toivottomuus.

Mutta toivottomuus ja toivo eivät ole kovin kaukana toisistaan. Mustakin vesi kannattelee, jos sen antaa. Ja mitä vähemmän yrittää, mitä enemmän antautuu, sitä helpompi on pysyä pinnalla.

Ja sellaista on toivo.

Että täysin epätoivoisessa tilanteessa levittää kädet ja valitsee luottamuksen. Että heittäytyy veden varaan ja huomaa, että se kantaa sillonkin, kun ei enää itse voi auttaa itseään, ja erityisesti silloin.

Ennen syntymää ihmistä kannattelee vesi, syntymän jälkeen toivo. Ja kun ei enää jaksa, voi levätä pimeän päällä, ja katsoa paikkaan, josta nämä molemmat ovat peräisin: kohti taivasta.

Vain hetkeksi minä käännyin

Katsoin silmä tarkkana jaloissa leikkiviä lapsiani. Seurasin heidän kasvuaan, silittelin hiuksia ja ojentelin pudonneita leluja peläten menettäväni jotain tärkeää, jos edes hetken katson muualle.

Mutta sitä en huomannut, että lasten kasvaessa suuremmiksi, sinä olit kasvanut pienemmäksi. Ryhtisi oli kumartunut, ranteesi muuttuneet hauraiksi kuin linnun luut. Katsoin muualle vain hetken!

Olin oppinut ajattelemaan sinua sellaisena, kuin olit vuosia sitten vihreällä nurmella juhlavaatteissasi. Silloin, kun siristelit silmiäsi aurinkoon päin täysissä voimissasi, ja elämä oli niin kuin vasta-alkanut kesä.

Havahtuessani säpsähdin siihen, että hiuksesi olivat harmaantuneet ja elämänrytmi huomaamatta hidastunut. Olin katsonut muualle vain hetken, ja sillä välin jotain sinusta oli jo lähtenyt tuulen matkaan.

Sillon minä ymmärsin, että minulla ei tulisi koskaan olemaan enempää sinua, kuin minulla on nyt. Ja että puolinaisissa sanoissasi ja arkisissa eleissäsi tulisivat olemaan koko elämääni kantavat, rakkaimmat muistot.

Vain hetkeksi minä käännyin. Nyt en hetkeen käänny pois.

Kärsimyksen määrä ei ole vakio

Ei kärsimyksen määrä ole elämässä vakio. On julmaa edes sanoa niin. Joskus vaikeudet kasaantuvat yhdelle ihmiselle; kasautuvat niin kuin vesimassat toistensa niskoille, ja jyrisevät yli kuin hyökyaalto.

Jotkut vaan jäävät alle. Yhtenä päivänä kaikki on hyvin, ja seuraavana päivänä onni pyyhkäistään pois. Mikä on rakasta, revitään käsistä, mikä itsestään selvää, muuttuu ristiaallokossa epävarmaksi.

Ei kärsimyksen määrä ole vakio. Ei, vaikka olisi helpompi ajatella niin; mukavampi makoilla aurinkovarjon alla, ja lepuuttaa päätä ajatukseen ”kukaan ei saa enempää kuin jaksaa kantaa”.

Kärsimys ei jakaudu tasan. Ei, sillä sen luonteeseen kuuluvat epäoikeudenmukaisuus ja mielettömyys, jotka tekevät kärsimyksestä kärsimyksen.

Mutta kärsimys – vaikka se ei jakaudu tasan, se voidaan silti jakaa. Se voidaan sälyttää useammille hartioille siten, että ne, joiden itku vyöryy niin kuin huuto, eivät enää itke yksin, ja ne, joiden onni on kuin raadeltu ranta, saavat avun.

Sillä onhan niin, että jotkut saavat enemmän kuin jaksavat kantaa, mutta onhan myös niin, että jotkut saavat enemmän, että heillä on mistä antaa.


Teksti on julkaistu Hyvän jälki -kirjassa.