Kärsimyksen määrä ei ole vakio

Ei kärsimyksen määrä ole elämässä vakio. On julmaa edes sanoa niin. Joskus vaikeudet kasaantuvat yhdelle ihmiselle; kasautuvat niin kuin vesimassat toistensa niskoille, ja jyrisevät yli kuin hyökyaalto.

Jotkut vaan jäävät alle. Yhtenä päivänä kaikki on hyvin, ja seuraavana päivänä onni pyyhkäistään pois. Mikä on rakasta, revitään käsistä, mikä itsestään selvää, muuttuu ristiaallokossa epävarmaksi.

Ei kärsimyksen määrä ole vakio. Ei, vaikka olisi helpompi ajatella niin; mukavampi makoilla aurinkovarjon alla, ja lepuuttaa päätä ajatukseen ”kukaan ei saa enempää kuin jaksaa kantaa”.

Kärsimys ei jakaudu tasan. Ei, sillä sen luonteeseen kuuluvat epäoikeudenmukaisuus ja mielettömyys, jotka tekevät kärsimyksestä kärsimyksen.

Mutta kärsimys – vaikka se ei jakaudu tasan, se voidaan silti jakaa. Se voidaan sälyttää useammille hartioille siten, että ne, joiden itku vyöryy niin kuin huuto, eivät enää itke yksin, ja ne, joiden onni on kuin raadeltu ranta, saavat avun.

Sillä onhan niin, että jotkut saavat enemmän kuin jaksavat kantaa, mutta onhan myös niin, että jotkut saavat enemmän, että heillä on mistä antaa.


Teksti on julkaistu Hyvän jälki -kirjassa.