Isä meidän

Kun koko maailma on polvillaan, ja hapuilee sanoja, sinulla on valmiit sanat. Siksi me suljemme silmämme askareidemme äärellä. Pudotamme tiskirätit, avaimet ja avoimet kysymykset, ja huokaisemme:

Isä meidän, joka olet siellä, minne me emme näe; mistä me emme mitään tiedä. Pyhitetty olkoon sinun nimesi, jolle me olemme niin paljon nauraneet, mutta vähän puhuneet.

Tulkoon sinun valtakuntasi. Tulkoon rauha, jonka olemme kadottaneet. Tapahtukoon sinun tahtosi, joka on aina parempi kuin osaamme kuvitella.

Anna meille tänä päivänä kaikki, mitä tarvitsemme, että voimme peitellä lapsemme nukkumaan ilman huolta. Anna toivoa sen verran, että jaksamme huomiseen.

Ja anna meille anteeksi, että kuvittelimme voivamme kantaa itseämme omilla hartioillamme; että pidimme omanamme kaikkea sitä, mikä oli pelkkää lahjaa.

Päästä meidät pahasta. Päästä meidät vihasta, pelosta ja rahasta, jotka saavat meidät turvaamaan ainostaan omat selustamme.

Tulkoon sinun valtakuntasi: Se jossa suurinta on antaa henkensä toisen puolesta. Tapahtukoon hyvä tahtosi, joka puhaltaa elämää sinne, missä on pelkää kuolemaa.

Niin maan päällä, kuin siellä, mistä me emme mitään tiedä.

Milloin sinä kasvoit paitani kokoiseksi?

Ei sitä nyt niin kovin kauaa ole, kun astuin ensimmäisen kerran lastenvaatekauppaan, ja ostin pienimmän haalarin sekä vaaleanpunaisena että vaaleansinisenä, kun en tiennyt, kummalla toisimme sinut kotiin. Pian onni pukeutui vaaleansiniseen haalariin, ja hymyili ensitöikseen jokaikinen aamu.

Nyt sinä nuokut siinä auton ikkunaa vasten kuulokkeet korvilla ja hiukset silmillä - et anna leikata niitä enää. Olet pukenut päällesi vaatteet, jotka halusit, ja lähtiessä huppari solahti pääsi yli kevyesti. Hämmennys ja liikutus kilpailivat sisälläni, kun huomasin, että paita on minun.

Missä välissä kasvoit paitani kokoiseksi?

Ennen sinä repesit riemusta, kun legotorni kaatui tai roska-auto saapui pihaan, ja minä nauroin, miten suloiselta näytit. Nykyään me nauramme samoille asioille. Huumorintajusi on kasvanut aikuiseksi ennen sinua, ja naurun autuas yhteys pelastaa meidät päivittäin ristiriidoilta - niin kuin se on tehnyt aina.

Mutta et sinä ole kasvanut paitani kokoiseksi vain ulkoisesti, vaan myös sisäisesti, ja joskus tuntuu, että myös ohitseni. Olet rakastava ja huolehtivainen, ja jollain käsittämättömällä tavalla osaat laittaa itsesi sivuun, kun sitä tarvitaan. Sinussa on turva, joka rauhoittaa pikkuveljen, ja minulla on puhelimessa kuva, jossa lohdutat ystävääsi pelikentän reunalla.

Voi, kun minä voisin kasvaa joskus sinun paitasi kokoiseksi!

En enää koskaan saa pitää sinua sylissäni niin kuin vastasyntynyttä pidetään, mutta kestän sen kyllä, kun saan päivittäin nähdä, millaisia aarteita olet sisälläsi kantanut. Kestän murrosiän myrskyt, ja kestän myös jokaisen ovenpaukahduksen, sillä ne kertovat, että olet löytänyt jotain tärkeää sisältäsi.

Jonain päivänä, minä vielä kiitän niistä paukahduksista.

Mutta tänään sinä olet siinä, ja minä rakastan sinua. Ja kun sinä kasvat täyteen mittaasi, ymmärrät, miten paljon minä rakastin myös sitä, että kerran sinä halusit pukea päälle minun paitani.

Rakastumisen lisäksi ihaninta on rakastua uudelleen - samaan ihmiseen

Rakastumisen lisäksi ihaninta on rakastua uudelleen - samaan ihmiseen.

Katsoa tuttuihin silmiin, jotka luulee jo osaavan ulkoa, kunnes yhtäkkiä katseeseen ilmestyy jotain niin uutta ja erilaista, että vatsanpohjasta kouraisee ja on hetken katsottava toiseen suuntaan.

Mikä helpotus se sitten onkaan, kun voikin huokaista, että tuohan on jo minun! Että enää ei tarvitse yrittää tehdä vaikutusta, eikä käydä vaivihkaa haromassa hiuksia ja pyyhkimässä varisseita ripsivärejä.

Ja miten ihana on olla varma omasta asemastaan. Että voi sopertaa sanottavansa ääni väristen, ja toisinaan olla juuri niin lapsellinen kuin on. Että on joku, joka tiukan paikan tullen osaa sanoa ”tästä selvitään”, niin että sen uskoo.

Kun rakastuu uudelleen, saa koko paketin: Saa perhoset vatsanpohjassa, mutta myös varmuuden siitä, että ei ole sellaista sanaa, joka saisi toisen lähtemään. Kaikki on jo sanottu, kaikki on anteeksipyydetty.

Rakastumisen lisäksi ihaninta on rakastua samaan ihmiseen, uudelleen ja uudelleen. Ja antautua samalle ihmiselle uudelleen ja uudelleen.

Olet turvassa

Vaikka sydämesi hakkaisi kiihtyvään tahtiin, ja vaikka jäseniin hiipisi kylmä, joka ei peiton lämpöä pakene, olet turvassa.

Vaikka mielesi täyttyisi kehää kiertävistä ajatuksista, jotka sotkevat mennessään huolella järjestetyn mielen, olet turvassa.

Vaikka et pystyisi rentoutumaan, tuntemaan iloa tai mielenrauhaa, tai vaikka ihmisten myötätuntoiset sanat vain herättäisivät uinuvan pelon, olet turvassa.

Olet turvassa, sillä sinua kannattelevat iankaikkiset käsivarret. Syli, joka ei väsy valitukseen eikä säikähdä kuohuvia tunteita tai alati muuttuvaa mieltä.

Uskoit tai et, käsivarret kantavat, luotit tai et, ote pitää. Sillä voima ei tule luottamuksestasi, vaan rakkaudesta, joka tyynnyttää myrskynkin katseellaan.

Siksi sinä saat levätä huolia vailla, ja olla turvassa.

Riitän, vaikka kukaan ei kiitä

Kotona minulla kolme lasta, ja kun sanon, että en riitä, kuulen, kuinka oleellista on keskittyä tärkeimpään: että olen enemmän kuin tarpeeksi. Koulussa minulla on 25 lasta, ja kun huokaan, että en riitä, kuulen, että opetan vääriä asioita väärällä tavalla - että kuka tahansa pystyisi parempaan.

Samat ihmiset näyttävät minulle kuvia luokkatilasta sata vuotta sitten ja nyt: Kuinka onnetonta se on, että mikään ei ole muuttunut! Minä näytän kuvaa lapsesta sata vuotta sitten ja nyt. Yritän selittää perustarpeista ja kehityksen reunaehdoista, ja miten vähän ihminen on muuttunut, mutta sitä ei kuulla.

Jatkuvan muutoksen aiheuttamasta väsymyksestä en uskalla puhua mitään.

Kun menen kotiin, luen lehdestä, miten kouluissa pitäisi viimeinkin ryhtyä opettamaan tärkeitä asioita, kuten elämänhallintaa, muutoksensietokykyä ja neuvottelutaitoja. Kun menen kouluun, luen kasvoilta, että yksi on pelannut yön, toinen ei ole syönyt ja kolmannelle koulun rutiinit ovat ainoa ennustettava asia elämässä.

Ja vaikka minä kuinka opetan, kasvatan, muistutan, odotan, rakastan, uudistan, kannustan ja tarvittaessa luovutan, saan kuulla, että se ei riitä.

Mutta onneksi on myös niitä, joille riitän. Niitä, jotka tervehtivät kirkkaalla äänellä aamulla kello kahdeksan, ja viivyttelevät luokassa tunnin jälkeen; soittavat suuta hyväntahtoisesti ja keksivät lempinimiä. Ja niitä, jotka viimeisellä tunnilla kapsahtavat kaulaan silmät punaisina, ja vuosien jälkeen lähestyvät varovasti kaupan maitohyllyllä. Kysyvät vieläkö muistan?

Heidän vuokseen tätä työtä teen, ja heidän vuokseen tiedän, että riitän silloinkin, kun kukaan ei kiitä.

Kun et jaksa, katso kohti taivasta

Toivottomuus on niin kuin vesi, joka kasaantuessaan muodostaa mustan seinän. Sen läpi ei näe eikä kuule, eikä sen läpi pääse valo, vaikka valoa olisi taivas täynnä. Sellaista on toivottomuus.

Mutta toivottomuus ja toivo eivät ole kovin kaukana toisistaan. Mustakin vesi kannattelee, jos sen antaa. Ja mitä vähemmän yrittää, mitä enemmän antautuu, sitä helpompi on pysyä pinnalla.

Ja sellaista on toivo.

Että täysin epätoivoisessa tilanteessa levittää kädet ja valitsee luottamuksen. Että heittäytyy veden varaan ja huomaa, että se kantaa sillonkin, kun ei enää itse voi auttaa itseään, ja erityisesti silloin.

Ennen syntymää ihmistä kannattelee vesi, syntymän jälkeen toivo. Ja kun ei enää jaksa, voi levätä pimeän päällä, ja katsoa paikkaan, josta nämä molemmat ovat peräisin: kohti taivasta.