Kun et jaksa, katso kohti taivasta

Toivottomuus on niin kuin vesi, joka kasaantuessaan muodostaa mustan seinän. Sen läpi ei näe eikä kuule, eikä sen läpi pääse valo, vaikka valoa olisi taivas täynnä. Sellaista on toivottomuus.

Mutta toivottomuus ja toivo eivät ole kovin kaukana toisistaan. Mustakin vesi kannattelee, jos sen antaa. Ja mitä vähemmän yrittää, mitä enemmän antautuu, sitä helpompi on pysyä pinnalla.

Ja sellaista on toivo.

Että täysin epätoivoisessa tilanteessa levittää kädet ja valitsee luottamuksen. Että heittäytyy veden varaan ja huomaa, että se kantaa sillonkin, kun ei enää itse voi auttaa itseään, ja erityisesti silloin.

Ennen syntymää ihmistä kannattelee vesi, syntymän jälkeen toivo. Ja kun ei enää jaksa, voi levätä pimeän päällä, ja katsoa paikkaan, josta nämä molemmat ovat peräisin: kohti taivasta.

Ei kommentteja