Riitän, vaikka kukaan ei kiitä

Kotona minulla kolme lasta, ja kun sanon, että en riitä, kuulen, kuinka oleellista on keskittyä tärkeimpään: että olen enemmän kuin tarpeeksi. Koulussa minulla on 25 lasta, ja kun huokaan, että en riitä, kuulen, että opetan vääriä asioita väärällä tavalla - että kuka tahansa pystyisi parempaan.

Samat ihmiset näyttävät minulle kuvia luokkatilasta sata vuotta sitten ja nyt: Kuinka onnetonta se on, että mikään ei ole muuttunut! Minä näytän kuvaa lapsesta sata vuotta sitten ja nyt. Yritän selittää perustarpeista ja kehityksen reunaehdoista, ja miten vähän ihminen on muuttunut, mutta sitä ei kuulla.

Jatkuvan muutoksen aiheuttamasta väsymyksestä en uskalla puhua mitään.

Kun menen kotiin, luen lehdestä, miten kouluissa pitäisi viimeinkin ryhtyä opettamaan tärkeitä asioita, kuten elämänhallintaa, muutoksensietokykyä ja neuvottelutaitoja. Kun menen kouluun, luen kasvoilta, että yksi on pelannut yön, toinen ei ole syönyt ja kolmannelle koulun rutiinit ovat ainoa ennustettava asia elämässä.

Ja vaikka minä kuinka opetan, kasvatan, muistutan, odotan, rakastan, uudistan, kannustan ja tarvittaessa luovutan, saan kuulla, että se ei riitä.

Mutta onneksi on myös niitä, joille riitän. Niitä, jotka tervehtivät kirkkaalla äänellä aamulla kello kahdeksan, ja viivyttelevät luokassa tunnin jälkeen; soittavat suuta hyväntahtoisesti ja keksivät lempinimiä. Ja niitä, jotka viimeisellä tunnilla kapsahtavat kaulaan silmät punaisina, ja vuosien jälkeen lähestyvät varovasti kaupan maitohyllyllä. Kysyvät vieläkö muistan?

Heidän vuokseen tätä työtä teen, ja heidän vuokseen tiedän, että riitän silloinkin, kun kukaan ei kiitä.

1 kommentti

Nimetön kirjoitti...

Ihana teksti!😍 T. Yksi sun oppilaista