Koska tahansa voi tapahtua hyvää

Elämä on ihanalla tavalla ennustamatonta. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa hyvää. Niin kuin eilen.

Aamulla ajoin kaupungin läpi aamukahdeksan ruuhkan rauhoituttua. Olin matkalla terapiaan, kalenteriin merkittyyn hetkeen itseni kanssa, jossa viikottain rauhoitun kuuntelemaan ajatuksiani. Mukitelineessä hölsykyi täysi termosmukillinen kahvia.

Ilma oli haikean kaunis, kosteutta ja kevyttä usvaa. Rappuset kolmanteen kerrokseen kaikuivat siirtymäriittinä arjen yläpuolelle. Huoneeseen päästyäni istahdin upottavaan nojatuoliin. Lampun kellertävä valo kertoi, että peruuttamaton syksy oli saapunut.

Pitelin mukia käsissäni ja kerroin viikon kuulumisia. Puhuin pois päällimmäisiä asioita, niitä epäoleellisia, jotka on välttämätön siirtää pois olennaisen päältä. Sitten tuli hiljaista.


Tunsin sisälläni painon, jota olin kokenut siitä asti, kun avasi oven muistoon sairaalaan päättyneestä lapsen juhlapäivästä. Yritin paeta painoa iloisella jutustelulla, mutta sanat tyrehtyivät, niin kuin ne aina tyrehtyvät juuri ennen hyppyä.

Ojensin puhelimesta tekstini, ja hiljaisuuden vallitessa katselin, kuinka terapeuttini luki, ja antoi lempeän katseensa pyyhkiä kipeän kohtani yli.

Tunnin kuluttua suljin ulko-oven selän takana ja palasin liikenteen ääniin. Olin ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen pystynyt rauhallisesti ja hetkeen juurtuneena käsittelemään yhtä elämäni suurinta kipukohtaa. Oloni ei ollut kovin ihmeellinen - ehkä vähän epämukava. En mitenkään voinut aavistaa, että muutos olisi seuraavan kulman takana.

Liikenteen äänet lakkautti mielen laulu, jonka sanat tunnen hyvin. ”Hold my heart, don't let it bleed no more…” Etsin kappaleen puhelimestani ja sitten kaikki vaan tapahtui: Trauman selkä taittui.

Peitin kasvot käsiini ja annoin kyyneleiden mukana ja annoin viisi vuotta vartioidun kivun virrata. Hyvä itku ryöpsähteli seesteiseen aamuun. Tunsin miten ahdistavien muistojen tilalle alkoi vyöryä pakahduttava rakkaus, jota olin kokenut lastani kohtaan hänen syntymäpäivänään ja neljä vuotta myöhemmin. Löysin yhteyden rakkauteen, jota en ahdistavilta muistikuviltani ollut pystynyt tavoittamaan.

Siinä hetkessä ymmärsin, että vuosia sitten tuntemani tuska ei ollut koskaan ollut merkityksetöntä. Että minä en ollutkaan hylännyt lastani tuskiin, vaan olin ottanut vuoren kokoisen osan siitä kannettavakseni. Siksi tuntui, niin kuin miekka olisi käynyt sydämeni lävitse.

”God only knows why love is drenched in tears. Maybe that´s what makes it love.”

Elämä on ihanalla tavalla ennustamatonta. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa hyvää.

Lupaa, että et luovuta.


Päivä, jolloin en kysy mitään

Pöydällä on kaksi jalallista kakkulautasta. Toinen lasia ja toinen kristallilasia. Korkeaan jalalliseen astiaan olen liimannut vihreän Angry Birds-tarran syntymäpäiväjuhlia varten. ”Käydään nopeasti sairaalassa”, sanon miehelleni. Pikainen käynti lastenosastolla ennen vieraiden tuloa ja juhlat voivat alkaa.

Kun viimein pääsemme lähtemään sairaalasta, juhliin on enää muutama tunti. Juhlat tosin eivät koskaan ala, koska pian lapsi oksentaa eteisen matolle kivusta ja itkusta, ja minä menen paniikkiin. Alan pudota, vaikka tiedän, että todellisuudessa hätää ei ole. Sisältäni alkaa nousta pelottava ja syvä itku, joka ei itkemällä lopu. Tunnen miten päivän tapahtumat aktivoivat neljän vuoden takaiset traumaksi koteloituneet muistot. Ne tekevät reiän muistojen seinään ja päästävät psyykkisen kivun vuotamaan nykyhetkeen.

Ambulanssi tulee. Istun ja itken koko neljän tunnin matkan hyödyttömänä etupenkillä. Puolisoni hoitaa tehtäväänsä perheen kalliona ja pysyy rauhallisena kaikkien puolesta. Voimakas kipulääke lopulta taittaa lapsen kivun, mutta minä itken yhtä aikaa kaikkia elämäni itkemättömiä itkuja ja epäonnistunutta pakomatkaani niiden luota.

Illalla itku vaimenee, mutta se ei lakkaa, vaan siirtyy äänettömäksi vaikerrukseksi sisälleni. Sängyssä kaikkensa antanut nelivuotias nukkuu sikeää unta, ja todistan imemisrefleksin väliaikaista paluuta, kun pienet huulet etsivät lohdun rytmiä.

Elämässäni on ollut paljon vaikeita hetkiä, joiden kanssa olen päässyt sopuun. Tuskallisten tapahtumien muistot ovat yksi kerrallaan joko menettäneet merkityksensä tai löytäneet tarkoituksensa. Juhlapäivän ambulanssimatka on muisto, jolle en ole onnistunut antamaan merkitystä. Vaikka miten olen antanut ajatuksille aikaa, ja toivonut, että ne löytäisivät itsekseen perille, ja lähettäisivät postikortin aurinkoiselta rannalta.

Odotan vastausta edelleen. Odotuksen sävy on kuitenkin vaihtunut toiveikkaaseen iloon. Odota niin kuin tietäisin, että vastaus on olemassa, ja että se on matkalla luokseni, tai minä sen luokse. Kun kuuntelen ikkunan läpi pihalla juoksevia lapsia, heidän huutojaan, ja kiljahtelujaan, tunnen ilonsekaista syvää rauhaa.

”Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.”


Tulee päivä, jolloin en kysy enää mitään, etkä kysy sinäkään. Huoneessa on kevyet verhot ja kevyt valo. Se on elämämme paras päivä.

Rakkaus on tyttöjen juttu

Rakkaus on tyttöjen juttu. Rakkaus on selvästi tyttöjen juttu, kun lukee hämmästyttäviä elämäntarinoita naisista kuten Malala Yousafzai, Kim Puch tai Malalai Rahim, joista jokainen on käynyt vereslihalle asti käyvää taistelua pahuutta vastaan.Rakkaus on tyttöjen juttu, mutta rakkaus ei ole vaaleanpunaista.

Rakkaus ei ole kuohuviinin tahmaamaa cosmopolitanrakkautta eikä se liioin ole mikään kosminen tähtipölyä yskivä voima, joka elää ainoastaan eteeristen villapaitanaisten kirjoituksissa. Rakkaus on kuolemaa vahvempi. Se on lempeyden ja kärsivällisyyden liitto, joka ei etsi omaa etuaan, katkeroidu, muistele kärsimäänsä pahaa tai iloitse vääryydestä. Rakkaus on tyttöjen juttu, mutta rakkaus ei ole vaaleanpunaista - Se on mustaa!

Rakkaus on mustaa, kun ajattelee, miten Malalai Rahim toimi lääkärinä Afganistanissa talebanien hallinnon aikana. Rakkaus on mustaa, kun miettii burkhaan piiloutunutta Malalaita matkalla sairaiden luo oman henkensä uhalla. Rakkaus on musta niin kuin yökin, jona Malalai pakeni perheensä kanssa Helmandin joen yli Iranin puolelle. Rakkaus on mustaa, kun kuvittelee Malalaita jatkamassa työtään pakolaisleirin ainoana lääkärinä, ja lopulta Suomessa, oman kotikaupunkini naisten keskuudessa.

Rakkaus on mustaa silloinkin, kun katselee Vietnamin sodan kuuluisinta valokuvaa yhdeksänvuotiaasta Kim Puchista. Kuvassa Kim juoksee kuvaajaa vastaan kirkuen ja ilman vaatteita hävittäjien hyökättyä Trang Bangin kylään. Hyökkäyksen seurauksena napalmipommi sytytti hänen vaatteensa tuleen. Kun ajattelee kolmannen asteen palovammoista hädin tuskin hengissä selvinnyttä Kimiä kahden pojan äitinä ja YK:n hyväntahdonlähettiläänä puhumassa anteeksiantamisen voimasta, voi vain todeta, että rakkaus on kaikkea muuta kuin vaaleanpunaista.

Rakkaus on mustaa myös silloin, kun miettii pakistanilaista Malala Yousafzaita. Malala puolusti jo 11-vuotiaana tyttöjen oikeutta koulunkäyntiin ja kritisoi maansa lapsiin kohdistuneita ihmisoikeusloukkauksia. Rakkaus on mustaa, kun kuvittelee niskaan ja päähän luodin saanutta Malalaa taistelemassa hengestään. Mitä muuta rakkaus on kuin mustaa, kun Malala jatkaa tyttöjen oikeuksista puhumista ensimmäisessä onnettomuuden jälkeisessä julkisessa esiintymisessään?

Rakkaus on mustaa Suomessakin. Se on mustaa kaikkialla, missä ihmiset antavat anteeksi, sietävät toistensa heikkouksia ja antavat itsestään silloinkin, kun se tekee kipeää.
Rakkaus on ehdottomasti tyttöjen juttu, mutta vaaleanpunaista se ei ole.

Ne, jotka muuta väittävät, eivät tiedä mitään rakkaudesta tai tytöistä.

Verta, hikeä ja parikoita

Olen viime aikoina sekä puhunut, kirjoittanut että pyrkinyt olemaan elävä esimerkki omana itsenä olemisen ihanasta voimasta. Olen huomannut, että elämä kevenee kummasti, kun jättää ylimääräiset roolivaatteet kaappiin.

On silti myönnettävä, että olen vähän valehdellut. Sisäisesti olen vapaa, mutta ulkonäön suhteen en uskalla tai halua olla oma itseni. Oikeasti olen pieni pullea perheenäiti liian kireässä kevättakissaan, ja minulle se ei riitä. Asia kirkastui päivänä, jolloin sain lahjaksi ensimmäiset Minna Parikan kenkäni.

Kaikki alkoi Helsingin alennusmyynneistä. Kauppoja kierrellessään äitini oli löytänyt mustat minunnäköiseni Minna Parikan saappaat: Ihanat, lyhytvartiset nahkasaappaat, joiden kärjissä töpöttivät suloiset tupsut. Äiti päätti yllättää minut kalliinpuoleisella kenkälahjalla, ja ilmoitti asiasta kuvaviestillä. Sain tiedon junan saapumisajasta, ja ohjeen noutaa kengät rautatieasemalta.

Parikan kenkien laatikkokin on niin kaunis, että sitä tekisi mieli suudella. En suudellut laatikkoa, mutta heti kotiinpäästyäni rapistelin vaaleanpunaiset silkkipaperit auki. Sille kenkäriemulle olisi Tuhkimokin jäänyt kakkoseksi! En voinut uskoa, että olin saanut lahjaksi oikeat designkengät, ja vieläpä sellaiset, jotka nostaisivat kenet tahansa perheenäidin hiekkalaatikkosarjasta todelliseen mammaliigaan.

Kengät olivat täydelliset - niin luulin. Olin lahjasta niin hurmioitunut, etten osannut aavistaa ongelmia, vaikka olinkin saanut kenkien saatteeksi ohjeet siitä, miten ne laitetaan jalkaan. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida viimeistään siinä kohtaa, kun kenkien varret tulivat mainituiksi: ”Myyjä sanoi, että ne löystyvät kyllä”.

Sitten ei muuta kuin kengät jalkaan! Otin Parikasta napakan otteen ja työnsin jalkaterän varresta sisään. Ihme kyllä, en saanut jalkaa perille asti. Työnsin, painoin ja kiskoin, mutta varret eivät joustaneet. Alkoi tulla kuuma. Istuin tuolille, ja yritin uudestaan. Venytin vartta. Revin vartta. Huusin! Ei toivoakaan. Soitin hätäpuhelun äidille, ja äiti kannusti ihanasti. Noudatin ohjeita, ja vaihdoin ohuemmat sukat. Kokeilin ilman sukkia, uudestaan sukkien kanssa, ja heitin kengän seinään.

Jonkin aikaa tuskanhuutoja, ähinää ja kolinaa seinän takaa kuunnellut puoliso uskaltautui varovasti kurkistamaan kodinhoitohuoneeseen. Siinä vaiheessa taisin istua lattialla hikisenä ja hajareisin, niin kuin mikäkin kurahousukamppailua käyvä uhmaikäinen. Alaleukakin siinä taisi väpättää, kun pyysin miestä auttamaan elämää suuremmassa tehtävässä. Puolisoni yritti olla nauramatta kiskoessa kenkää jalkaani.

Kun puolisoni luovutti, toivoni alkoi hiipua. Olin niin lähellä mahdollisuutta kuvitella itsestäni liikoja, ja kuitenkin niin kaukana! Lähdin viemään kenkiä makuuhuoneen vaatekaappiin, mutta Parikanmaku suussani sai minut antamaan kengille vielä yhden mahdollisuuden. Se kannatti. Ajantaju meni, mutta kellosta katsottuna 45 minuutin kuluttua projektin aloittamisesta istuin sängyllä hikisenä, punaisena, peukalo vertavuotavana, mutta tupsukengät jalassa.

Myönnän, että en minä ulkonäön suhteen uskalla tai halua olla oma itseni. Haluan olla enemmän! Parikat osoittivat, että olen valmis epätoivoisiin tekoihin asian puolesta.

Parikat ovat nyt päässeet ulkoilemaan pariinkin otteeseen, ja mustaan villakangasviittaan yhdistettynä ne saattavat hyvinkin luoda vaikutelman ihmisestä, joka on kaikkea enemmän, eikä mitään vähemmän. Mikäli joku päivä ohitsesi viilettää kyseinen tupsukenkäinen nainen, älä kuitenkaan usko illuusioon. Viitan alla piileskelee tavallinen pullea perheenäiti, jonka peukalosta vuotaa verta.

Kirjoitus on julkaistu Seinäjoen Sanomissa 3.5.2017

Hyvästit uskontohäpeälle

”Suomessa homojen ei tarvitse tulla ulos kaapista, vaan uskontojen.”

Näin totesi eräs media-alan asiantuntija, ja onnistui herättämään kiinnostukseni. Olisin halunnut ilmaista sanojen herättämää innostusta, mutta sen sijaan painoin pään ja yritin näyttää huomaamattomalta. En uskaltanut sanoa mitään, koska olisin saattanut leimautua uskonnolliseksi ihmiseksi, tai mikä pahinta, vakaumukselliseksi kristityksi. Sellaista stigmaa ei kukaan älykköpiireissä viihtyvä hanki Herran Vuonna 2017.

Uskontohäpeä on kulkenut vierelläni yli kaksikymmentä vuotta. Jo rippikoulussa pidin matalaa profiilia. En halunnut paljastaa kavereilleni, että en ollut vailla ”moporahoja, kynttilää tai naimalupaa”, kuten rakkaat oppilaani rippikoulun tarkoituksen myöhemmin muotoilivat. Kun sitten viimein rohkenin kertoa vakaumuksestani parille luokkakaverille, hoidin ilmoittamisen kirjallisesti. Naurattaa vieläkin se ruutupaperille kirjoittamani tunnustus: ”Olen uskovainen”, jonka sujautin taiteltuna kaverini pulpetille. 

Voi olla, ettei väittämä seksuaalivähemmistöistä, uskonnoista ja kaapeista vielä pidä paikkaansa Etelä-Pohjanmaalla, mutta siihen suuntaan ollaan menossa. Vaikuttaa siltä, että sitä mukaan, kun seksuaalivähemmistöjä marssitetaan ulos kaapista, toisesta ovesta työnnetään uutta väkeä sisään. 

En tarkoita sitä, että seksuaalivähemmistöjen pitäisi palata takaisin häpeäjän paikalle, vaan lähinnä haluaisin kyseenalaistaa kaapin tarpeellisuuden ylipäätään. Onko todella niin, että suomalaisessa yhteiskunnassa on oltava vähintään yksi ihmisryhmä, jolle koulutettujen tai muuten fiksujen pitäisi saada luvan kanssa nauraa? Tällä hetkellä vakaumukselliset kristityt kuuluvat niihin, joille kaapin ovea osoitetaan. Tiedän ja tunnen monia, jotka eivät enää uskalla ilmaista uskoaan julkisesti.

Uskontohäpeä ei ole tullut tyhjästä, ei omalla, eikä muidenkaan kohdalla. Itse olen ollut keskusteluissa, joissa en ole ehtinyt sanoa sanaakaan, ennen kuin näkemyksilleni on jo naurettu. Pahalta sekin on tuntunut, kun joku itselle merkityksellinen ihminen katsoo suoraan silmiin ja sanoo ivalliset sanansa. Silti vaikeimpina olen kokenut tilanteet, joissa vakaumukseni vuoksi on kyseenalaistettu kyvykkyyteni toimia ammatissani uskonnonopettajana.

Olen viime vuosina yrittänyt opetella uskontohäpeästä eroon. Olen antanut itselleni luvan uskoa tieteen rajat ylittävään Jumalaan hyvillä mielin ja anteeksipyytelemättä. Olen antanut itselleni myös luvan olla riippuvainen jostain itseäni suuremmasta. Jos se tekee minusta jonkun silmissä naurettavan, niin olkoon sitten niin.

Maailmalla uskonnollista vakaumusta pidetään luonnollisena asiana, ja sen tunnustamista lähinnä älyllisenä rehellisyytenä. Muun muassa näistä syistä suomalaistenkaan ei tarvitsisi hävetä sen enempää kristillisiä juuriaan kuin mitään muutakaan maailmankatsomusta. Uskonnot ovat osa jokapäiväistä arkea, ja ne vaikuttavat esimerkiksi monien länsimaissa harjoitettavien hoito- ja terapiamuotojen taustalla sekä käsityksissä oikeanlaisesta liikunnasta ja ravinnosta. Se, että jonkun uskontolukutaito ei riitä asioita huomaamaan, ei tee niistä yhtään vähemmän uskonnollisia. 

Uskontohäpeän voittaminen taitaa omalla kohdallani olla voiton puolella. Ehkä sen kunniaksi voisin käydä ostamassa auton takapuskuriin tarkoitetun kalasymbolin, kahdesta kaaresta muodostuvan kristittyjen tunnuksen, joka on ollut tavallinen näky liikenteessä ainakin 90-luvulla. Ehkä kalatarra motivoisi käyttäytymään aikaisempaa paremmin, ja varmistaisi, ettei muiden kristittyjen tarvitsisi kärsiä uskontomyötähäpeästä ainakaan minun takiani.
Kalatarrasta on todistettavasti ollut hyötyä ainakin temperamentikkaan ystäväni kohdalla, joka sai kerran Seinäjoella liikennöidessään tuntemattoman autoilijan kolmion takaa eteen. ”Olisin näyttänyt keskaria, mutta ei voinut, kun oli kalan kuva perässä!”

Niinpä.

Nyt liimaan kalatarran otsaan ja sanon lopulliset hyvästit uskontohäpeälle.

Kirjoitus on julkaistu Seinäjoen Sanomissa 6.9.2017