Taivaan lahjoja ovat

”Lapset eivät synny elämäksi, vaan osaksi elämää”. Se on helpottava ajatus ihmiselle, jolle lapset eivät riitä koko elämänsisällöksi. Silti on sanottava, että lasten täyttämä osa elämästä ei ole ainoastaan lasten, vaan myös naurun, rakkauden ja ihmettelyn täyttämää.

Kuluneella viikolla perheen eskarilainen on vastannut useimmista kannatti-tämäkin-päivä-nähdä -hetkistä. Esimerkiksi eilen oli sellainen hetki.

Kyselin nojatuolista käsin, josko joku voisi tuoda kahvia keittiöstä. Eskarilainen ampaisi liikkeelle sillä sekunnilla sivuluisussa ja palasi olohuoneeseen termarin kanssa. Sitten kajahti ”Teidän korkeutenne” ja poika polvistui juhlallisesti nojatuolin viereen. Päänkin painoi ojentaessaan pannua yläviistoon, silmät täynnä naurua.

Pari päivää sitte samainen eskarilainen sulatti sydämeni päiväkodin parkkipaikalle. Lähtökahinoissa minulta meni hermot ja tuli huudettua vähän turhan kovaa ja vähän turhasta asiasta. Hävetti ihan hirveästi ja pyytelin tosissani eskarilaiselta anteeksi. Poika näki, että nyt on äidillä tosi kyseessä. Hän nousi autosta, ja ilmoitti oikein pontevasti, että ”Kyllä äiti annan anteeksi, OIKEIN SYDÄMENI POHJASTA.”

Ja sitten se, kun viime viikolla tajusin, etteivät lapset olleet koskaan saaneet tulla pullantuoksuiseen kotiin. Aloin korjata asiaa leipomalla korvapuusteja. Eskarilaista päiväkodista hakiessa hehkuttelin koko kotimatkan, kuinka äiti on leiponut pullaa. Kotiin saavuttua poika meni ensimmäisenä sisälle. Pihalle asti kuuluikin ihanalla tavalla riipaiseva parkaisu: ”MIKÄ TÄÄ IHANA HAJU ON!!” Lapsi ei tunnistanut pullan tuoksua, mutta palkitsi kyllä vilpittömyydellään vaivannäön.

Lapsilla on hämmästyttävä kyky palauttaa elämään nauru, rakkaus ja ihmettely sillon, kun ne pääsevät hukkumaan arkisiin itsestäänselvyyksiin. Taivaan lahjoja ovat.
Minä kannoin heidät, mutta he synnyttivät minut. Ja elämänriemullaan synnyttävät joka päivä uudelleen.

"Sitten kun" on hyvä tapa elää

Sitten kun-elämä on toisinaan ihan hyvä tapa elää. Kaikki isommat, omaa tai toisten elämää koskevat päätökset on hyvä tehdä vasta sitten, kun on nukkunut muutaman yön yli. Hyvät ideat paranevat vanhetessaan, huonot huononevat. Sitten kun on lepuuttanut aivojaan, tietää kummasta on kysymys.

Sitten kun-ajattelu toimii arkisissa tilanteissa. Vasta sitten kun verensokeri ylittää viiden ja kofeiini potkaisee, vasta sitten kannattaa sanoa, mitä ajattelee. Taloudelliset hankinnatkin kannattaa tehdä vasta sitten, kun niihin on varaa eli rahaa tilillä. Sitten kun laskut on maksettu.

Sitten kun-ajattelussa mittarina toimii mielenrauha. Oli päätös iso tai pieni, se on oikea sitten kun sen äärellä ei tarvitse selittää, että näin kaikki muutkin tekevät tai kerran tässä eletään. Päätökset kannattaa nuijia vasta sitten kun on ottanut muut ihmiset huomioon - sitten, kun tajuaa, että tasan yksi elämä heilläkin vain on.

Jos haaveilee rikkaasta, hetkessä eletystä elämästä, kannattaa kokeilla sitten kun-ajattelua. Sitten kun on tehnyt tarpeeksi monta hyvää ja rakentavaa päätöstä, saattaa olla, että ei enää tarvitse juosta todellisuuttaan karkuun. Sitten kun on kokeillut, tietää.

Mene rauhassa

Nainen heittäytyi tuntemattoman miehen jalkoihin. Tuntemattoman miehen, joka samaan aikaan tuntui niin ihmeellisen tutulta – niin kuin ystävä vuosien takaa tai ventovieras, jonka silmät näkevät perille asti. Siinä tuntematon mies oli. Jalat tukevasti maata vasten.

Nainen alkoi itkeä. Hän alkoi itkeä mennyttä elämäänsä. Sen pimeitä paikkoja, joihin ei voinut vieraita päästää. Nainen itki myös menneisyyttään, ja sitä, mitä se olisi voinut olla. Toivoakin hän itki. Ja valoa, ja kauneutta ja kaikkea, mikä oli nyt hänen käsiensä ulottuvilla.

Nainen ei välttänyt valtoimenaan valuvista hiuksista. Aikakauden normien mukaan ne olivat verrattavissa paidan riisumiseen. Silti nainen antoi hiusten liimautua märille kasvoilleen ja sekoittua lattian likaan. Hän tarttui hiuksiinsa, ja alkoi kuivata niillä miehen jalkoja, jotka oli juuri kastellut kyynelillä.

Naisen kaulassa roikkui pieni tuoksuöljypullo. Kun jalat olivat kuivat, nainen avasi korkin, ja antoi öljyn valua paljaille jaloille. Huumaavalla tuoksulla, jolla nainen oli aikaisemmin peittänyt iholtaan vieraiden miesten tuoksun, voideltiin sinä päivänä tuntemattoman miehen jalat.

Tuntematon mies otti vastaan kyyneleet, hiukset ja kyseenalaisilla tuloilla hankitun tuoksun. Rakkautta se oli.

***

Toivosin, että olisin saanut olla paikalla, kun nimettömäksi jäänyt nainen kohtasi silloin vielä tuntemattoman miehen. Olisin halunnut nähdä miehen rakkaudesta levolliset silmät ja jokaisen hyväksyvän eleen. Pyhyyden, joka oli pyhyyttä, eikä pyhyydeksi naamioitunutta kovuutta.

Olisinpa saanut olla paikalla, ja painaa mieleen kaikki äänen sävyt ja painot. Huoneessa olevan valon ja sivustaseuraajien kiihtyneen hengityksen. Olisinpa saanut seistä edes hiljaisena oviaukolla ja etäältä kuulla sanat, joita kauniimpia ei voi lausua ihmiselle, joka seisoo elämänsä raunioilla.

Mene rauhassa.

Mene, niin kuin ”Älä kuvittelekaan, että jäisit maahan makaamaan, tai että raahautuisit jalassani autiomaata pitkin hiekkaa niellen.” Ja rauhassa. Rauhassa, niin kuin ilman itsesyytöksiä, itsesääliä tai virheiden varaan rakennettua identiteettiä.
Toivosin, että olisin saanut olla paikalla. Mutta en ollut. Voin silti mielikuvissani tehdä matkan kahden tuhannen vuoden taakse, ja palata matkalta mukanani sanoja sinulle tähän päivään:
Saat anteeksi.
Mene rauhassa.

Hyvän ongelma

Minua vaivaa hyvän ongelma! Miten maailmassa, jossa on niin paljon pahaa, voi jatkuvasti tapahtua hyviä asioita?

Meillä hyvän ongelma tapaa soittaa ovikelloa.

Vuosi sitten keuhkokuumeen ja pitkittyneiden lastentautien keskellä oven taakse ilmestyi isompi ja pienempi kummityttöni ruokakassin kanssa. Korttikin oli askarreltu. Sydämen viereen oli kirjoitettu ”Parantu kaapian”. Emme parantuneet pian, mutta mieli parani merkittävästi.

Ovikello on soinut myös muiden tautien keskellä. Jouluna saimme ovelle Precosa-kuljetuksen entisiltä naapureilta, kun meistä vatsatautisista ei ollut apteekkiin. Epäonnistuneen hammasläärikäynnin päätteeksi saimme siskon mieheltä kipulääkkeet ovelle pikatoimituksena. Eilen aamulla oven takana seisoi enterorokkoenkelinä toimiva äitini, joka oli jo ehtinyt ajaa apteekin kautta ja muutenkin leipoa kaikenlaista voihin.
Ovikello on soinut myös terveinä päivinä. Silloin sen takana on seissyt ystäviä syli tai sydän täynnä.
Kerran sentään pääsin yllättämään toisinkin päin. Sillon ovikelloa soitti kaksi partiolaistyttöä. Tytöt olivat myymässä joulukalentereita kuudella eurolla, mutta minulta uupui kaksi. En halunnut tuottaa suurisilmäisille kaupustelijoille pettymystä, joten ehdotin, että en ota kalenteria, mutta annan heille rahat. Tytöt katsoivat toisiaan epäuskoisen näköisinä. Katseenvaihdon jälkeen repesi sellainen riemu, että ei siinä voinut itsekään muuta kuin nauraa. Siitä hetkestä totisesti kannatti maksaa neljä euroa!

Toisen ihmisen päivän voi pelastaa hämmentävän vähällä. Hyvän ei tarvitse olla suurta, kun se tulee yllättävällä hetkellä tai yllättävältä taholta.

Ole jonkun hyvän ongelma. Soita ovikelloa!

Ei se ole kortti!

Tällä viikolla eskarilaisella on ollut vain yksi puheenaihe: isänpäivälahja. Sitä on valmisteltu päiväkodissa huolella. Aiheesta ei ole kotona saanut puhua muuta kuin kuiskaamalla - ei edes silloin, kun isä on ollut poissa.

”Tänään mä aion viimeistellä sen”, eskarilainen totesi päiväkotiin lähtiessään. Kotiin tultiin repun kanssa ja lahja kortteineen piilotettiin välittömästi suljetun oven takana. Sen verran löytyi luottamusta, että illalla sain tietää kortin piilopaikan. Sitä sitten yhdessä ihasteltiin ja tirskuttiin teksteille. 

Eskarilaisen itsetyytyväisyys oli liikuttavaa. Silmät loistivat niin, että aurinkolaseille olisi ollut käyttöä. Ei voi kuin ihmetellä, miten paljon pyyteetöntä rakkautta mahtuu yhteen eskarilaiseen. Ja miten se kaikki voikaan tiivistyä yhteen isänpäiväkorttiin?

Kun seuraavan kerran pitelen käsissäni hassua harakanvarpaista kartonginpalaa, muistuttakaa, että ei se ole kortti, vaan yhden ihmisen kokonainen sydän! Ja muistuttakaa siitäkin, että sen minkä teen kortilleni, sen teen lapselleni.

Ihmisten pitäisi riidellä enemmän

Ihmisten pitäisi riidellä enemmän. Ihmisten pitäisi suostua konflikteihin, koska niiden vältteleminen estää läheisyyden. Ihmiset, joille ei uskalla tai voi olla vihainen, ovat myös niitä, joita ei voi päästää lähelleen.

Ihmisten pitäisi myös pyytää anteeksi enemmän. Anteeksipyytäminen on vastuun ottamista, joka edellyttää nöyryyttä, rohkeutta ja kykyä itsereflektioon. Kyse on vahvuudesta, ei heikkoudesta. Niissä suhteissa, joissa anteeksi-sanaa ei säästellä, voi riidellä rauhassa ja rakastaa rauhassa.

Ihmisten pitäisi siis riidellä enemmän ja pyytää anteeksi enemmän, mutta totuudessa. Konfliktit, joissa käsitellään muuta kuin itse ongelmaa, ovat turhia. Anteeksipyynnöt, jotka toistuvat samanlaisina päivästä toiseen, mutta eivät vähitellen korjaa kurssia oikeaan suuntaan, ovat voimattomia.

Ihmisten pitäisi myös uskaltaa rakastaa enemmän. Itseään ja muita, ja niin paljon, että uskaltavat olla totta. Ihmisten pitäisi rakastaa, riidellä ja pyytää anteeksi - silloinkin, kun anteeksipyyntö ei riitä korjaamaan sitä, mikä on rikki mennyt.

Särjetty ihminen tarvitsee aina anteeksipyynnön. Särjetty tarvitsee anteeksipyynnön palauttaakseen luottamuksen siihen, että hän on rakkauden arvoinen. Edes jonkun muun rakkauden arvoinen.

Rakastakaa toisianne, tavalla tai toisella, mutta älkää rikkoko.

Elossa

Muutama vuosi sitten istuin pehmeässä nojatuolissa miettimässä elämääni. Alakuloisen kolmevarttisen päätteksi terapeutti pyysi minua keksimään itselleni voimalauseen; sellaisen positiivisen toteamuksen, johon uskoisin itsekin. ”Olen elossa” oli paras, mihin pystyin.

Tuon ja tämän hetken välillä lumet ovat sataneet ja sulaneet. Terassin kalusteetkin on kannettu pihalle ja takaisin varastoon muutamaan otteeseen. Tänään ja tässä hetkessä voin todeta, että olen edelleen elossa. Kaikista kiitollisin olen kuitenkin siitä, että tänään myös tunnen olevani elossa.

Ajanjakso elävänä kuolleena opetti sen, että yksi ihmisen tärkeimmistä velvollisuuksista on opetella varjelemaan sisäistä liekkiään. Sisäisen liekin palamistuotteita ovat ilo, rauha, rakkaus ja uskollisuus. Kun liekki palaa, monet muut tärkeät asiat hoituvat enemmän tai vähemmän omalla painollaan.

Kun tänä pyhäinpäivänä asettelee kynttilää haudalle, voi kuolleiden lisäksi ajatella eläviä. Voi kurkistaa oman takin alle ja tarkistaa tilanteensa: Lepattaako? Paluumatkalla on hyvää aikaa pohtia oman elämänsä suuntaviivoja. Voi tehdä vaikka hautakivitestin miettimällä, mitä ei haluaisi omaan hautakiveensä kaiverrettavan? 

Omassani ei ainakaan tule lukemaan: ”Hän oli harmiton.”
Nyt pitää enää elää sen mukaan.

Mummola, turvapaikkani

Mummolani myytiin yli kymmenen vuotta sitten. Mielikuvissani pystyn silti kulkemaan läpi koko keltaisen rintamamiestalon. On hämmästyttävää, miten elävästi pystyn palauttamaan mieleen tuulikaapin maton rahinan ja oven kevyen kumahduksen. Ne ovat ääniä, jotka katkaisivat, ja yhä katkaisevat kiireisen arjen.

Lapsuuden mummolassa oli ihanaa. Siellä kaikki oli aina samoin kuin ennen. Kuulakärkikynät löytyivät purkista liesituulettimen päältä. Jääkaapissa oli rasvaista juustoa ja viilenneet pullanpalat lepäsivät ruokakomeron keltaisella lautasella, muovikuvun alla. Mummolassa elämä oli ennustettavaa, sisustus ei muuttunut eivätkä taulujen paikat vaihdelleet. Se loi turvallisuutta.

Mummolassa oli myös hauskaa. Siellä sai katsoa saippuasarjoja niin paljon kun huvitti. Mummolassa sai myös tutkia vanhoja tavaroita ja yläkerran jännittäviä komeroita, joista olen nähnyt unta vielä aikuisenakin. Hauskaa oli sekin, kun yhtenä vuonna pihassa asui ihmisiä pelkäämätön siili. Ruokaa nähdessään siili lähti juosten vastaan. Kerran se kipitti pihan poikki ja innostuksissaan haukkasi jalassani olevia Reinoja. Se oli mahtavaa!

Mummolassa korvaamatonta oli sen tasaisen tyynnyttävä elämänrytmi. Sitä kaipaan. Mummolassa aika pysähtyi, mutta ei koskaan käynyt pitkäksi. Keittiön kaappikello löi rauhallista tahtia. Se tikitti verkkaisesti, kun joulu tuli, eikä sen tahti kiihtynyt edes silloin, kun Estonia upposi. En muista, että mummolassa olisi koskaan ollut hädän tai kiireen tuntua. Se tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna aika ihmeelliseltä.

On käsittämätöntä, miten hyvin muistan mummolan, sen jokaisen huoneen, komeron ja kaapin. On ihmeellistä, miten selvästi voin jälkikäteen nähdä myös kaiken sen talossa olleen rakkauden, jota ei erikseen toitotettu. On liikuttavaa, että vielä näin vuosienkin päästä keltainen rintamamiestalo ja ihan tavallisten isovanhempien muisto voi olla aikuiseksi kasvaneen lapsenlapsen turvapaikka.

Jos haluan, voin yhä mielikuvissani heittäytyä olohuoneen mustalle, auringon lämmittämälle nahkasohvalle ja nukahtaa raukeaan oloon. Jos päiväni on ollut ahdistukseen asti kiireinen, voin sulkea silmäni, ja tunnustella yläkertaan johtavien rappusten kaidetta, tai painaa kasvoni turkoosia silkkihuivia vasten.

Siinä on yhä mummon tuoksu.