Miekka ja äidin sydän

”Sinun omankin sydämesi läpi miekka on käyvä.” Ne olivat sanat, jotka lausuttiin Marialle lasketun ajan lähestyessä.

Sanat tulivat vanhan ja viisaan miehen suusta, sillä kukaan tervejärkinen nainen ei päästäisi sellaisia sanoja raskauden herkkyyteen kiedotun naisen kuullen.

”Paljon onnea, ja tässä on miekka.”

Minkälaisen sanat pastellisävyisen ilmapallomeren alla! Ystävät pöydän ympärillä, ja uutta elämää hehkuva äiti. Sellofaaniin kääritty vaippakakku ja perinteinen kermakakku rinta rinnan: ”Sinun omankin sydämesi läpi...”.

Se oli Marian osa.

Mutta Maria oli äiti. Ja vaikka äiti miten pelkää, hän ei lakkaa rakastamasta. Ei elävää lasta, ei kärsivää lasta, ei kuollutta lasta eikä lasta, joka ei koskaan saanut syntyä.

Kuolematon rakkaus ja kyky sietää rakkaimman kivun äärellä on kirjoitettu naiseen soluihin. Kun sanat tulevat lihaksi ja miekan metallinen välähdys halkaisee ilman, nainen huutaa ja vapisee, mutta ei väisty.

Voin yrittää kuvitella kivun, jota Maria tunsi pääsiäisen kuudennella hetkellä.
Lapsen, joka vaikertaa tuskaansa ja Marian, joka pitelee rintaansa, yrittäen sulkea taivaasta maahan ulottuvaa haavaa.

Uskoiko hän onnistuvansa siinä siroilla naisen käsillään?

Kun pimeys koitti ja maa tärähteli, ratkesiko Maria niin kuin temppelin esirippu? Näkikö Maria, että jossain pimeyden keskellä loistivat ne samat tähdet, jotka olivat loistaneet rauhaa ensimmäisenä jouluna?

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älkääkä vaipuko epätoivoon”.

Marian kärsimys oli suuri. Mutta miten suuri oli rauha hänen sisällään? Miten suuri oli se voima, johon miekkakaan ei pystynyt.

Joulu tulee sellaisena, kuin se haluaa tulla

Ensimmäinen joulu oli kaikesta kontrollista luopumisen päivä. Juhlasta ei voi puhua, kun ajattelee viisitoistavuotiasta ensisynnyttäjää pimeässä yössä. Hallinnan tunteen täytyi olla kaukana, kun ovi toisensa jälkeen paukahti kiinni kasvojen edessä. Ovet sulkeutuivat, aivan kuten ne sulkeutuivat kotikylässäkin, kun tieto luvattomasta lapsesta levisi.

Luulen, että hiljaisuus peitti nuoren parin alleen niin kuin peitto, kun he laskivat supistusten välejä hetkeen, johon on kuoltu steriileissäkin olosuhteissa. Voin kuvitella Marian raskaan hengityksen ja lantion päälle laskeutuvan kerrostalon painon. Pakokauhun tunteen on täytynyt olla valtava, kun ainoa käsi, jota saattoi puristaa, ei synnyttämisestä mitään tiennyt.
Ihmiselle, jolle hallinnan tunne on taivas, ja täydellinen kontrollin menettäminen on kuolemaakin pahempaa, ensimmäinen joulu on täydellinen mysteeri.

Ensimmäisen joulun jäsentelemättömän kaaoksen muisteleminen saa minut palaamaan omaan kriittisimpään hetkeeni. Siihen, jossa kaikki elämäni siihenastiset pelot tiivistyivät nuppineulanpään kokoiseen pisteeseen.

Ensimmäisen joulun muisteleminen palauttaa minut synnytyssaliin, jossa vuorokauden mittainen väsytystaistelu päättyy sydänäänten romahtamiseen.

Kun ajattelen ensimmäistä joulua, ajattelen sänkyä, joka riuhtaistaan liikkeelle. Ajattelen tyhjillä käytävillä kaikuvia juoksuaskeleita sekä puuskutusta hissin ovien sulkeuduttua. Ensimmäistä joulua ajatellessa katselen, kuinka minua ja hallinnantunnettani raahataan kohti leikkaussalia. Katselen, kuinka luovutan kaiken, millä on koskaan ollut väliä, elämänantajan käsiin.

Marian huuto tähtien kirjailemassa yössä. Viileässä ilmassa höyryävän lämmin vastasyntynyt ja kasvojen täydelliset piirteet. Maria kuiskailemassa lapsen korvaan hänen nimeään – samaa nimeä, jota kahden tuhannen vuoden kuluttua itkun keskeltä toistelen ennen kuin nukahdan. Sitten syntyy poika. Meille molemmille.

Ensimmäinen joulu oli kaikesta kontrollista luopumisen päivä. Enkelit lauloivat, kun lapsi syntyi, mutta sitä ennen ja sen jälkeen oli pimeys. Ensimmäisen joulun tunnelman tavoittaa, kun lakkaa puristamasta siitä rystyset valkoisina. Joulu tulee sellaisena, kun se tänä vuonna haluaa tulla. Se tulee, kun luopuu täydellisyyteen pyrkimisestä: täydellisistä lahjoista, ruuasta, siisteydestä ja täydellisestä elämästä ylipäätään.

Kun puhutaan joulusta, en ajattele sokerikuorrutteen sopivinta koostumusta enkä mustekynällä kirjoitettuja täsmällisiä joulutervehdyksiä. En helman pituutta, en jouluverhojen valikoimaa. Ensimmäisen joulun vertaansa vailla olevaa epävarmuutta minä ajattelen, kun pöytäliina levähtää ilmassa auki ja laskeutuu ruokapöydän kannelle kyyhkysen lailla.

Päästän irti. Annan joulun tulla sellaisena, kuin se haluaa tulla.

Kirjoitus on julkaistu Seinäjoen Sanomissa 13.12.2017