Yksi pitkä käytävä

Parisuhteemme alkoi sairaalan teho-osastolta, loputtoman käytävän päästä. Minä olin meistä kahdesta se, joka pääsi kävellen paikalle. Muistan vieläkin huokauksina purkautuvan jännityksen, kun kävelin teho-osaston käytävää ja etsin tuttuja kasvoja. Vaikka olimme siinä vaiheessa vielä ystäviä, vaistosin, että tuleva kohtaaminen tulisi muuttaman elämäni suunnan.

Se oli yksi loputtoman pitkä käytävä.

Musiikki oli alun perin yhdistänyt meidät toisiimme. Ensimmäiset muistikuvat miehestäni ovat rumpujen takaa. Sieltä hänellä oli ollut ilmeisen esteettömät näkymät lavan etuosassa heiluvaan laulajaan. Kaipa hän oli jossain säkeistön ja kertosäkeistön välissä heittänyt sydämensä pleksin yli, ja sen seurauksena päätynyt varovasti kyselemään suhteemme mahdollisuuksia. Rehellisenä, mutta parisuhteisiin pessimistisesti suhtautuvana nuorena naisena arvioin todennäköisyyden pienemmäksi kuin yksi miljoonasta.
Todellinen elämä ei kuitenkaan noudata todennäköisyyksiä. Ei ainakaan meidän kohdallamme. Ja niin kävi, että yhtenä loskaisena helmikuun aamuyönä pakettiauto lähti heittelehtimään pimeällä tiellä ja päätyi vastaantulevien kaistalle. Siinä yhdessä korviahuumaavassa rysähdyksessä muuttui monen ihmisen elämä, myös minun, vaikka en autossa ollutkaan. Yksi lensi tähtenä taivaalle, toinen katon kautta auton takaosaan ja minä elämäni toistaiseksi isoimman päätöksen eteen: Joko peräännyn nyt, tai en peräänny koskaan.

Se oli yksi loputtoman pitkä käytävä. Käytävän päässä odotti mies kasvot kalpeana, myötätunnosta valkoinen bestman rinnallaan. Kattokruunujen valot loistivat valkoisia seiniä vasten, kun kuljin isäni rinnalla kohti alttaria. Pappi puhui niin kuin papit puhuivat, ja me onnelliset unohdimme kaiken niin kuin hääparit unohtavat. Emme itkeneet kirkossa, kuten kuin emme itkeneet teho-osastollakaan. Nauroimme ehkä, hermostuksissamme.
Myöhemmin me kyllä itkimme, yhdessä ja erikseen, kun kohtasimme yksi kerrallaan kaikki ne loputtoman pitkät käytävät.






Jälkeenpäin olen ihmetellyt, mistä minä sitoutumista pelkäävä ihminen sain rohkeuden kävellä viimeiset askeleet teho-osaston sängyn laidalle? Jos olisin tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan, olisinko uskaltanut kävellä käytävän päähän? Sinne missä mies makasi sängyssä kasvot kalpeana ja silmät puoliksi raollaan.






Parisuhteemme alkoi siis sairaalan teho-osastolta, loputtoman käytävän päästä. Olisin kävellyt oikean sängyn ohi, ellei minulla olisi ollut saattajaa matkassa – niin vieraalta mies näytti haaleanruskeassa sairaalapaidassa, jossa kuka tahansa terveyden perikuva olisi saanut hoitajat huutamaan elvytyskärryä.






”Näytät ihan kuusikymppiseltä”, totesin ajatuksissani tai ääneen, kun katseemme kohtasivat.






Mies vastasi hymyyn luovuttaneen ihmisen hymyllä, ja näytti vanhukselta.






Ihan minun mieheltäni.










Lue myös:






Viideksi kotiin


http://sekunnitjatunnit.blogspot.fi/2017/04/viideksi-kotiin.html?m=1

Epätäydellinen koti on hyvä

Epätäydellinen koti on hyvä paikka kasvattaa lapsia epätäydelliseen maailmaan. Epätäydellisessä kodissa tulee harjoiteltua kaikki perustaidot, joita tulevaisuuden ihmissuhteissa tarvitaan.

Epätäydellisessä kodissa opitaan puhumaan hankalista asioista. Siellä opitaan pyytämään anteeksi ja halaamaan niin, että luut rutisevat. Epätäydellisessä kodissa opitaan, miten hyvä riita pilataan huonolla vitsillä.

Ennen muuta epätäydellisessä kodissa opitaan, ettei rakkaus lopu virheisiin, vaan päinvastoin: Vasta virheet paljastavat rakkauden syvyyden ja anteeksiannon pyhyyden.

Joten huolet pois!






Jos ihmiset itkisivät enemmän

Maailma näyttäisi aika erilaiselta, jos ihmiset raivoamisen sijasta itkisivät. Miltä maailma näyttäisikään, jos yhtenä päivänä kaikki raivoaminen, äkkinäiset liikkeet ja seinien välissä vellova viha vaihtuisivat kyyneliin?Näyttäisi varmaan tulvalta.

Vaikka onhan raivoaminen yhdenlaista isoa, kyyneleetöntä itkua. Raivoaminen on epätoivoisen ihmisen viimeinen keino pysyä liikkeellä. Kun voimat ovat loppuneet, mutta pyykit pitää saada koneeseen, lapset kouluun ja ruoka lautaselle, aggressio auttaa. Voi että, miten aggressio auttaa! Tiedän sen kokemuksesta.

Pidemmän päälle aggressiossa on se vika, että se kuluttaa myös ihmistä itseään. Raivoamisella voi nostattaa kierrokset, kun Yes I can -asenne, vihersmoothie ja kuntosalin ryhmähaut eivät enää riitä, mutta loputtomiin ei jaksa raivollakaan. Aggressiossa on myös se vika, että raivoaminen aiheuttaa syyllisyyttä, ja syyllisyys saa unohtamaan, että raivon takana oleva aito kipu ansaitsee tulla kohdatuksi.

Luulen, että maailma näyttäisi aika erilaiselta, jos ihmiset itkisivät raivoamisen sijaan. Perheet, parisuhteet, ystävyyssuhteet ja oikeastaan kaikki suhteet voisivat paremmin.

Joten itkekää, hyvät ihmiset! Ja jos ette muuta tästä kirjoituksesta muista, niin muistakaa se, ettei raivoavalle ihmiselle niinkään kannata sanoa ”lopeta jo” kuin ”tule tänne”.

Olisi tyhmää kääntyä nyt

Elämänmuutoksessa ratkaisevin vaihe on puoliväli. Puolivälissä ihminen on yhtä kaukana sieltä, mistä hän lähti ja sieltä, minne hän on menossa. Puolivälissä pitää päättää, kääntyäkö takaisin vai jatkaako matkaa. Puolivälissä pitää päättää tarinan loppuratkaisu, ehkä siksi kiusaus luovuttaa on suuri.

Puoliväli on erämaa. Se on pitkä ja näännyttävä tasanko lähtökahinoiden adrenaliinin ja uuden maan endorfiinien välissä. ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen hiekkamme” kuuluu puolivälin pyyntö, ja vielä pitäisi yrittää olla kiitollinen. Erämaa koettelee kykyä kiitollisuuten, mutta ennen kaikkea se koettelee halua kasvaa ihmisenä.

On luonnollista tuntea itsensä petetyksi puolivälissä. Kun on jättänyt taakseen vanhan maan ja antautunut suurten lupausten varaan. Ja kun sitten löytääkin itsensä luu kädessä keskeltä Saharaa, pettyyhän sitä. Puolivälissä entisen elämän kahleiden kalinakin alkaa kuulostaa musiikilta. Tekee mieli kääntyä ja palata - vaikka sitten orjaksi.

Mutta älä hyvä ihminen palaa.

Sen sijaan, kun saavutat puolivälin, kehu itseäsi! Kiitä, että olet pelkkien lupausten varassa uskaltanut kulkea vaikeimman osuuden. Nosta itsellesi näkymätön malja, näkymättömällä lasilla ja juhlista puolivälin tarkoitusta. Tarkoitus sillä nimittäin on, ja se on välimuistin tyhjääminen. Puolivälissä entiset tavat unohdetaan ja tehdään uudelle tilaa. Puolivälissä hyvästellään vanha elämä ja opetellaan, mitä on olla vapaa.
Elämänmuutoksessa ratkaisevin vaihe on puoliväli, sillä silloin ihminen on yhtä kaukana sieltä, mistä hän lähti ja sieltä, minne hän on menossa. Jos tänään pyyhit hikeä, nieleskelet hiekkaa ja mietit elämän näennäistä tarkoituksettomuutta, haluan onnitella: olet saavuttanut puolivälin.

Kestä vielä hetki. Olisi tyhmää kääntyä nyt.