Elämästä voi selvitä hengissä - Hyvää pääsiäistä!


Pääsiäinen on mainettaan valoisampi juhla. Monet, varsinkin pienten lasten vanhemmat haluaisivat ohittaa tummanpuhuvan viikon välttyäkseen lasten kiusallisilta kysymyksiltä.

Pääsiäinen on kuitenkin - jos ei positiivinen - niin vähintäänkin realistinen juhla. Ensimmäiseen pääsiäiseen sisältyvät ainakin seuraavat opetukset:

1. Kaikenlaisten ihmisten armahtaminen ja sisällyttäminen ”meihin” ei aina miellytä etuoikeutettuja. Armahtaminen ja sisällyttäminen kannattaa silti.

2. Ihmiset voivat tuomita väärin vahingossa ja tietämättömyyttään tai tahallaan ja omien tarkoitusperiensä ajamiseksi. Väärä tuomio on silti aina väärä tuomio - vähemmällä pääsee, kun ei leiki Jumalaa.

3. Petos on katkerimmillaan silloin, kun se kohdistuu ihmiseen suuteluetäisyydellä. Onneksi on katumus! Katumuksen tehtävä on ajaa ihminen kohtaamiseen ja uuteen alkuun, ei kovuuteen ja tuhoon.

4.Joukossa tyhmyys tiivistyy ja sen suojista on helppo huudella. Yksilö on silti aina vastuussa teoistaan. Silloin kun mielettömyys tapahtuu, siitä on paras pestä kätensä julkisesti.

5. Toisen ristien kantaminen synnyttää ihmisessä syvää ja kestävää iloa. Se on etuoikeus silloinkin, kun sitä ei taltioida historiankirjoihin.

6. Ihmistä voi rakastaa niin paljon, että valitsee kuolla hänen puolestaan.

7. Äidinrakkaus ei petä eikä väisty. Nainen seisoo rakkaansa rinnalla katkeraan loppuun saakka.

8. Ei ole väliä, miten alas on elämässään vajonnut ja mitä likaa tunnollaan kantaa. Niin kauan kuin henki pihisee, voi hylätä ylpeytensä ja löytää paratiisin - vaikka jo maan päältä.

9. Täydellinen pimeys ei ole syy vaipua epätoivoon. Taivas on aina mustimmillaan juuri ennen aamunkoittoa.

10. Elämästä voi selvitä hengissä. Kuolemasta myös.

Aika käytännöllisiä ja valoisia opetuksia minun mielestäni. Kaiken ikäisille.

Hyvää pääsiäistä!









Arkivanhempi on miljoonan dollarin yleiskone

Olen huomannut, että monessa perheessä toinen vanhemmista on niin sanottu arkivanhempi. Arkivanhempi on vanhemmista se, joka hoitaa lapsiin ja kotiin liittyvän ajatustyön sekä merkittävän osan käytännön järjestelyistä. Arkivanhemman toimesta parittomat sukat, puolityhjät murokulhot ja nenäliinat kulkeutuvat paikoilleen. Arkivanhemman yhdessä kädessä on sähkövatkain, toisessa sähköpora, ja loput neljä kättä nostelevat lattialle pudonneita tavaroita.

Jos työssäkäyvän vanhemman työn tuloksia voi ihastella viimeistään palkkapäivänä, arkivanhemman työt tulevat näkyväksi vasta silloin, kun ne jäävät tekemättä - esimerkiksi silloin, kun arkivanhempi sairastuu. Jos tavallisina iltoina arkivanhemmasta tuntuu siltä, ettei hän ole saanut aikaiseksi mitään, sairaspäivinä käy selväksi, millainen yleiskone hän todellisuudessa onkaan: Tekemättömien töiden huojuvan tornin varjossa arkivanhempi voi vain huokailla ja ihastella tavanomaisen aikaansaamisensa määrää.

Arkivanhemman sairastuessa hänen merkityksensä selkenee myös muille perheenjäsenille. Vähän ajan kuluttua lapsetkin huomaavat, että murokulhoilta puuttuvat jalat, ja etteivät sukatkaan raahaudu pyykkikoriin omilla pikku käsillään. Jos arkivanhempi sairastuu niin perusteellisesti, että kehon lisäksi yleisestä käytöstä poistuu myös arkivanhemman mieli, silloin puolisokin saattaa olla pienen hetken pulassa: Onhan kyseessä kuitenkin koko perheen keskusmuistin kaatuminen, mikä ei suinkaan ole pieni asia monilapsisessa perheessä.

Arkivanhemman sairastuminen paljastaa, miten haavoittuvainen kokonaisuus perhe on, jos sen sisäinen työnjako on liian tarkkarajainen. Ilmiötä voi onneksi ennaltaehkäistä järkevällä työnjaolla. Uskon, että perhe voi hyvin, jos jokainen perheenjäsen häärää pääsääntöisesti omalla osaamisalueellaan, mutta tutustuu sen verran muidenkin tehtäviin, että osaa tarvittaessa tuurata ketä vaan. Myös arkivanhempaa.

- Vaikka hän sellainen miljoonan dollarin yleiskone onkin.






Mitä jos armahtaisit itseäsi?

Minä näen kaiken sen vaivan, minkä kotona perheesi eteen teet. Sen näkymättömän työn, josta kukaan ei kiitä. Leivänmurut, jotka pyyhkäiset pöydältä ja pyykit, jotka laitat koneeseen, vaikka pitäisi jo mennä.

Näen jokaisen kengän, jonka laitat paikoilleen, jokaisen likaisen lautasen, jonka keräät muiden jäljiltä. Kuulen jokaisen nielaistun sanan, joka olisi tehnyt mieli huutaa. Näen jokaisen kerran, kun luovut omista suunnitelmissasi muiden vuoksi.



Näen sen myös sen hiljaisen hetken ennen nukkumaanmenoa, kun avaat lastenhuoneen oven ja kuuntelet tasaista hengitystä. Ja sen menettämisen pelon, joka silloin tällöin yllättää, kun kello on jo paljon, eikä ovi ole käynyt, sen näen myös.

Näen jokaisen kyyneleen, jokaisen hymyn ja jokaisen hyväksyvän katseen. Näen jokaisen kattilallisen ruokaa, jokaisen maksetun laskun ja jokaisen läsnäolon hetken.

Kysymys kuuluu, näetkö sinä saman?

Jos näkisit kaiken, minkä minä näen, luulen, että pitäisit itsestäsi todella paljon. Jos laskisit epäonnistumisien sijasta onnistumisia, huomaisit, että olet ennemmän kuin riittävä.

Mitä jos armahtaisit itseäsi?






Vanhempi, pitäisikö sinut huostaanottaa itse itseltäsi?

Moni pienten lasten vanhempi ihmettelee jatkuvasti omaa väsymystään ja huonovointisuuttaan. ”Ei voi ymmärtää, miten voi taas niin väsyttää”, äidit päivittelevät ja kaatavat lisää kahvia silmäpusseihinsa. Olen itsekin nukahtanut istualleni kesken vaipanvaihdon ja seissyt terveyskeskuksen luukulla arvailemassa lapseni syntymäaikaa - väsy sen vei.

Myös isät väsyvät. Muutama viikko sitten mieheni lähti pitkän ja ylitunteja pursuilevan työviikon päätteeksi esikoisen pelireissulle. Sain jääkiekkokaukalon reunalta tekstiviestin: ”Nyt on kyllä niin järkyttävä väsy, että kun täältä tullaan, toivoisin, että saisin hiukan nukkua.” Viestiin oli helppo vastata myöntävästi, varsinkin, kun kuulin että mieheni oli nukahtanut kolme kertaa kesken sen kirjoittamisen.

Vanhempien väsymyksen minä siis ymmärrän oikein hyvin. Se, mitä en ymmärrä, on väsymyksen syiden ihmetteleminen. Mitä epäselvää asiassa on? Jos ihminen tekee täyden työpäivän töissä, toisen kotona, tyhjää tunnevarastonsa lapsiin, nukkuu puolikkaita öitä ja samaan aikaan jatkuvasti laiminlyö päivittäisiä perustarpeitaan, ei ole ihme, että vähän väsyttää. Eikö se olisi suoranainen ihme, jos ei väsyttäisi?

Uskon, että vanhemmat voisivat paljon paremmin, jos kohtelisivat itseään kuin lapsiaan: antaisivat nälkäiselle ruokaa, väsyneelle unta ja surulliselle syliä. Eihän nälkäiselle lapsellekaan sanota, että käy kaupassa, tee lumityöt ja ulkoiluta koira, niin sitten ehkä saat palkinnoksi vessareissun, ja jos hyvin käy, kylmän kahvin ja kolmioleivän. Eikä itkuun asti väsynyttä lasta lähetetä päivän päätteeksi kuntosalille kyykkäämään itseään hengiltä, eikä hänen elintärkeitä yöuniaan evätä joutavien asioiden tähden.

Ei yksikään järkevä vanhempi kohtelisi lastaan niin epäreilusti, mutta itseään kyllä.

Sosiaalialan ammattilaiset olisivat takajaloillaan, jos he tietäisivät, minkälaisissa oloissa vanhemmat itseään pitävät. Luulen, että tälläkin hetkellä Suomessa asuu aika monta väsynyttä vanhempaa, jotka kaltoinkohtelevat itseään ja sitten yön pimeinä tunteina häpeävät heikkouksiaan ja miettivät, mikä on, kun ei jaksa.

Väsynyt vanhempi, käsi sydämelle! Kohteletko itseäsi niin ala-arvoisesti, että sinut olisi syytä huostaanottaa itse itseltäsi? Voisitko edes ajatella, että alkaisit kohdella itseäsi ikään kuin olisit huolenpidon arvoinen?

Usko tai älä, sitä sinä olet.

Pelko on saippuakupla

Kontrollinmenettämisen pelko, hulluksitulemisen pelko, kuolemanpelko, helvetinpelko – uskon, että ne ovat kaikki samaa pelkoa. Neuroottisen pelon juuri on yhteinen, jokainen vain nimeää sen elämäntilanteeseensa ja elämänkatsomukseensa sopivalla nimellä. Sillä, mikä nyt kullekin edustaa pahinta, mitä ihmiselle voisi tapahtua.

Minä nimesin pelkoni helvetinpeloksi. Mitäpä muuta asialleen omistautunut kristitty pelkäisi kuin takapuolen alla lepattavaa ikuista tulta, joka kärventää, mutta ei tapa. Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut järkevämpää puhua helvetinahdistuneisuudesta, sillä kyse oli pysyvästä ja voimakkaasta kauhunsekaisesta ahdistuksesta, joka alkoi aamulla, kesti iltaan ja vei toimintakyvyn. Helvetti sinänsä oli kuvaava sana, sillä minulle helvetti edustaa juuri rakkaudettomuutta, täydellistä hylätyksitulemista sekä ikuista putomista pohjattomaan kuiluun, jossa kukaan ei ota vastaan.

Hetkenä, jolloin ahdistuneisuuteni räjähti käsiin, näytti kuin se olisi tullut tyhjästä ja siksi uskoin, että se oli totta. Nyt, kun luen läpi syitä vaikealle ahdistuneisuudelle, minua naurattaa. Ahdistuneisuudelle altistavia asioita luetellessa on kuin pelaisi bingoa omalla persoonallisuudellaan ja voittaisi joka kierroksella kahvipaketin. Pidin siitä tai en, olen ihminen, joka on herkkä tunneärsykkeille, joka reagoi voimakkaasti ja palautuu tunnepiikeistä hitaasti, mikä taas altistaa uusille piikeille. Sekin on hyväksyttävä, että tunteidensäätelytaidoissani on aina ollut toivomisen varaa ja että ihmisenä olen kasvanut ankaraksi itseäni kohtaan.

Tämä kaikki itsessään olisi jo riittänyt laukaisemaan ahdistuksen, mutta lisäksi nuorena aikuisena kohtasin useamman traumaattisen, elämän jatkuvuutta uhkaavan kokemuksen, joiden synnyttävät tunteet koteloituivat minuun, aiheuttivat pysyvän ylivireystilan ja veivät uupumuksen partaalle - siis sinne, missä irrationaaliset pelot rehottavat. Hurraa!

Omasta pelostani teki erityisen haastavan se, ettei sitä voinut kohdata hallituissa olosuhteissa. Ei terapeuttini kyennyt viemään minua kuoleman yli ja näyttämään, että ei tässä kuinkaan käy. Pimeää pelkäävä voidaan viedä valottomaan huoneeseen, mutta helvettiä, tai ihan vaan kuolemaa pelkäävälle ei voida antaa siedätyshoitoa. Omaa pelkoani hankaloitti myös se, että osa hengellistä auktoriteeteista vahvistivat sitä. Opin, että joillekin kristityille helvetin ikuisesti ritisevät liekit ja ennalta-arvaamaton. mielipuolen lailla ailahteleva Jumala ovat uskon pyhin ja koskemattomin osa-alue.

Pelon lievittäminen ja ahdistuneisuudesta poisoppiminen on ollut pitkä ja vaativa prosessi. Minun on pitänyt opetella kunnioittamaan omaa herkkyyttääni. On pitänyt opetella hengittämään, rentoutumaan ja rauhoittamaan ylikierroksilla käyvä keskushermosto. On pitänyt rakentaa sisäistä turvaa ja käydä läpi asioita, jotka ovat aiheuttaneet turvattomuutta. On pitänyt kohdata traumaattisiin kokemuksiin liittyvät tunteet ja tuntea ne. On pitänyt katkoa ihmissuhteita ja luoda uusia. On pitänyt etsiä uusia, terveellisempiä hengellisiä esikuvia, ympäristöjä ja teologisia näkökulmia.

On pitänyt vaikka mitä, mutta se kaikki on ollut tasapainon löytämisen arvoista.

Luulen, että jonain päivänä vielä kiitän pelkoani siitä, että se vei minut kohtaamaan itseni. Ehkä vielä joskus kiitän, ettei se päästänyt minua lähtemään, vaan ystävänä saatteli minut jyrkänteen reunalle ja sanoi: ”Katso, se on pelkkää ilmaa”.

En tiedä mitä sinä tällä hetkellä pelkäät, vai pelkäätkö mitään, mutta sen haluan sanoa, että useimmat pelot ovat saippuakuplia. Kun niihin viimein ylettyy, pelkkä hipaisu riittää hajottamaan ne.

Joten älä pelkää saippuakuplia!

Lue myös:

Kanaemo

http://sekunnitjatunnit.blogspot.fi/2017/03/kanaemo.html

Terapiaan ei jouduta, sinne päästään

http://sekunnitjatunnit.blogspot.fi/2017/05/terapiaan-ei-jouduta-sinne-paastaan.html





Suuritarpeinen äiti on takuuvarma lomanpilaaja

Itsetuntemuksen lisääntyminen on hieno asia näin lomankin kannalta. Lukuisten yritysten ja erehdysten kautta olen oppinut, minkälainen lasten kanssa lomaileminen minulle parhaiten sopii. Vastaus on: ei minkäänlainen. Siksi emme lähde tällä hiihtolomalla yhtään mihinkään.

Syy perhelomakammoon ei ole miehessä tai lapsissa, vaan minussa. Olen sellainen suuritarpeinen äiti, joka tarvitsee lomallakin unta, lepoa, säännöllistä rytmiä ja ruokaa ennen nälkää. Jos tarpeeni eivät täyty, ahdistun, valitan ja kommunikoin yksitavuisilla sanoilla. ”Yritä nyt”, sanoo mieheni, ja minä yritän, kaksi minuuttia.

Myönnetään pois. Suuritarpeinen äiti on takuuvarma lomanpilaaja.

Puolisoni ei voi mitenkään ymmärtää, miten nainen, jolle aikaisemmin yhdeksän välilaskun Teksasin matka oli mahtava seikkailu, romahtaa, jos joku vain sanoo sanat ”Keskisen tivoli”. Totta puhuen, en ymmärrä itsekään, mutta nykyään loma-ahdistuneisuuteni käsittää myös yhden päivän huvipuistovierailut. Ihan sama ovatko puistot sisällä vai pihalla, en vaan pysty.

Ei minulla lähtökohtaisesti ole mitään perheen ja matkustamisen yhdistämistä vastaan. Olen vaan niin vanhanaikainen ihminen, että odotan palaavani lomalta virkistyneempänä kuin sinne lähdin. Jos pillimehuralli, takapenkin tuomarointi ja väkisinmakaaminen pienessä hotellihuoneessa on minulle vara-akutkin tyhjentävä kokemus, miksi ihmeessä maksaisin siitä?

”Lasten takia”, sanoo mies ja nyökyttelee.

Se on eittämättä hyvä vastaus. Lastemme lomien pelastukseksi onkin koitunut mieheni, joka on varsinainen perhelomien Kari Grandi. Puolisoni selvittää tyylillä pidemmätkin lomareissut. Asuntovaunut, autot, junat tai teltat eivät ahdista. Mitä huvipuistoihin, konsertteihin ja kylpylöihin tulee, puolisoni mielestä enemmän on enemmän. Lapset nauttivat.

Ja niin nautin minäkin, kotona. Kiitokseksi siitä rokkaan tämän koko viisihenkisen perheen arjen. Se on aika paljon se.




Lue myös:




Miten kotiäiti pidetään järjissään?

http://sekunnitjatunnit.blogspot.fi/2011/10/miten-kotiaiti-pidetaan-jarjissaan.html?m=1



Elämämme uuteen aamuun

Synnytin esikoiseni hätäsektiolla pitkän ja vaikean alatiesynnytyksen päätteeksi. Jotkut sanovat, ettei sektio ole synnytys ollenkaan, mutta minusta tuntuu, että synnytin saman lapsen kahdesti. Ensimmäisessä synnytyksessä koin sekä alatiesynnytyksen ennustamattomuuden ja sanoinkuvaamaattomat kivut, mutta silti nukuin ohi ensimmäisen parkaisun ja sain muistoksi pysyvät haavat mieleen ja kehoon.

Ensikohtaamisemme tapahtui heräämössä. Nukutuksen jäljiltä olin ihmeellisen levännyt, ja ehkä siksi ensimmäinen hetkemme oli kirkas kuin talvinen keskipäivä. Lapsi oli käsittämättömän kaunis. Rakastuin häneen välittömästi, sinä samaisena hetkenä, jolloin hänet ojennettiin syliini pestynä, puhtaana ja kapaloituna. Hetken olin pelkkää sisäänhengitystä, jonka jokaisella hengenvedolla keho täyttyi kevyestä euforiasta ”Niin kaunis”, toistelin. ”Niin kaunis, niin kaunis, niin kaunis”, rakkauden köyhdyttämällä sanavarastollani.

En voinut uskoa, että saisimme lapsen itsellemme. Ja tavallaan olin oikeassa. Sain pidellä lastani vain muutaman minuutin, sillä samalla sain tietää, että hänellä on edessään leikkausten sarja yliopistollisessa sairaalassa. Sitten hänet vietiinkin jo valmisteltavaksi kiireellistä siirtoa varten. Sylini tyhjeni yhtä nopeasti kuin se oli täyttynytkin, ja pian minä olin yksin pienessä, ikkunattomassa huoneessa.

Niinä päivinä synnyttäneiden osasto oli niin täynnä uutta elämää, etteivät hoitajat enimmäkseen ehtineet vastata kutsuihini. Ensimmäisen yön jäljiltä leikkausvaatteet olivat yhä vaihtamatta, lääkkeet saamatta ja suihku kaukana tavoittamattomissa. Kehon halkaiseva haava teki sängyn laidoista kalterit, joiden yli ei päässyt edes päättäväisyydellä.

Tunsin erossaolon aiheuttaman tuskan fyysisinä tuntemuksina. Tuntui, niin kuin osa minusta olisi repäisty irti, viety pois, ja minut jätetty vuotamaan kuiviin. Katselin lapsen kuvia ja itkin lohduttomasti. Itkin ikävääni, rakkauttani ja tuntemattoman pelkoa. Itkin jokaista hetkeä, jonka jouduin olemaan erossa, ja sitä, että lastani saivat pidellä vieraat kädet. Että joku toinen oli saanut lahjaksi korvaamattomat ensimmäiset hetkemme. Kyyneleet valuivat poskilta ja yhdistyivät kaulalla toisiinsa niin kuin Niilin haarat.

Synnyin äidiksi vaikealla tavalla. Saman vuorokauden aikana koin rankan synnytyksen, hädän ja kuolemanpelon varjon sekä yhdenlaisen lapsesta luopumisen. Yhdessä vuorokaudessa sain syliini sen, mitä olin elämäni odottanut, mutta ennen kuin olin edes ehtinyt painamaan mieleeni lapsen kasvot, jouduin jo päästämään irti. Kai jokainen vanhempi joskus kohtaa hetken, jolloin kaislakori on tiivistettävä vedenpitäväksi ja lapsi laskettava virran vietäväksi, mutta minä jouduin kohdata todellisuuden äitiyteni alusta alkaen.

Ensimmäisestä vuorokaudesta lähtien kannoin sisälläni tietoa siitä, että lapsi, joka on minun, ei lopulta olekaan minun.

Tunnen myötätuntoa itseäni kohtaan, kun muistelen ensimmäisiä päiviäni äitinä. Miten kovasti jouduin taistella, ennen kuin sain siirron samaan sairaalaan lapseni kanssa. Miten viiltäviltä tuntuivat sen lääkärin sanat, joka ihmetteli lapsenikävääni, ja sitä, etteivät valokuvat lapsesta riitä. Tulen surulliseksi, kun muistelen, miltä tuntui tulla ohitetuksi yhtenä synnyttäneenä naisena, jonka mielialat heittelevät – ikään kuin herkistymisen tarkoitus ei juuri olisi pitää äidin ja lapsen yhteyttä rikkomattomana.

Tunnen myötätuntoa, kun muistelen lähtöäni yliopistolliseen sairaalaan. Sitä, kuinka pakkasin tavaroitani samaan aikaan, kun vastasyntynyttä kuljetettiin leikkaussaliin. Muistan ylivoimaisen pelon ja tärisevät kädet, kun tuijotin puhelinta ja pelkäsin huonoja uutisia koko pitkän, yksinäisen automatkan. Muistan nälän ja janon ja sen, että istuma-asennossa tuoretta leikkaushaava särki. Ne olivat viimeiset voimat, joilla puristin itseni hisseihin, rappuihin ja käytäviin, kun tein matkaa kohti vastasyntyneiden teho-osastoa.

Saavuimme teho-osaston huoneeseen lähes yhtä aikaa, minä hieman leikkauksesta saapunutta lasta myöhemmin. Tarvittiin kaksi hoitajaa siirtelemään telineitä, johtoja ja lasta, ennen kuin sain hänet syliini. Pieni ihmiseni nukkui. Kun sain hänet lähelleni, tunsin sanoinkuvaamatonta helpotusta. Jännitys purkautui kohisten, elimistöni hälyytysäänet ja vilkkuvat valot sammuivat. Suunnaton pelko, hätä ja mieltä repivä tuska haihtuivat kuin sumu. Taisteluni lapsen luo oli kannattanut.

Painoin vastasyntyneen kaulan kuoppaa vasten. Tunsin hänen lämpimän ihonsa, jolla vielä viipyi nukutusaineen makea tuoksu. Olimme heräämässä elämämme uuteen aamuun.

Lue myös synnytyskertomukset: