Ohje hyvään arkiriitaan

Arkiriita on maukas ja konstailematon riita, joka valmistuu nopeasti tutuista raaka-aineista. Hyvä arkiriita koostuu tuoreista ainesosista, mutta kiireistä arkea voi helpottaa puolivalmisteilla tai aikaisempien riitojen tähteillä.

Aina sopivaa riidanaihetta ei löydy, vaikka tunnelma riitelyyn olisi otollinen. Sellaisia tilanteita varten on hyvä olla jemmassa muutamia perinneriitaohjeita. Olenkin nyt kätevän emännän keittiössä kehitellyt sopivan ohjeen niille, joiden omat keittotaidot eivät vielä riitä hyvään, oikein kunnon vanhanajan arkiriitaan. Kyllä kohta keittää!

Helppo vihakeitto

Kaada kattilaan litra vettä ja lisää yksi vihaliemikuutio. Ota karkeaa suolaa, ja hiero sitä riitakumppanin naamaan ja haavoihin. Heitä pari henkilökohtaisuutta perään. Ota käteen ”Miksi sä aina” -kauha, ja sekoita keitosta niin maan perusteellisesti. Laita kansi kiinni ja anna kiehahtaa oikein kunnolla.

Pese, kuori ja pilko aikaisempien sukupolvien synnit vähintään kolme sukupolvea taaksepäin. Heitä syntipukit soppaan. Paloittele joukkoon kaikki lähisukulaiset sekä muut mahdolliset ja mahdottomat mehevän riidan osapuolet. Muista, että keitossa on oltava sattumia! Laita kansi takaisin ja anna kiehua yli. Syytä siitä toista osapuolta.

Ota varsinainen riidanaihe jääkaapista ja laita se tulikuumalle pannulle. Ala pilkkoa itsesäälin sipulia vuolaasti kyynelehtien, mutta älä lisää sitä keittoon, vaan julista, että koko päivä on pilalla, ja että se ei ole sinun syysi. Heittäydy sängylle itkemään, ja soita ystävälle, joka parhaiten ymmärtää kaltaistasi väärinymmärrettyä neroa. Mitä useampi kokki, sitä parempi keitos, joten antakaa sen hautua.

Kun palohälytin piipittää, juokse huutaen keittiöön ja syyttele kaikkia paikalla olevia osapuolia siitä, etteivät he ole tehneet mitään pelastaakseen keitostasi. Ota päältä musta ja sisältä raaka riidanaihe ripeästi pannulta ja lisää se kattilaan. Kata pöytä vihaisin elkein ja paukuttele kaapinovia dramaattisesti.

Istu pöytään ja nauti keittämäsi soppa. Maistuu varmaan hyvältä!

Ruuhkavuodet tulevat ja menevät, mutta ihmiset pysyvät

Kun minusta tulee keski-ikäinen, lupaan aina muistaa, millaista oli olla kolmen lapsen työssäkäyvä äiti.

Lupaan muistaa, miltä tuntui yrittää kaikkensa: Ladata illalla kahvinkeitin, kattaa pöytä ja viikata vaatteet aamuksi, ja silti päätyä kaahaamaan päiväkotiin loska lentäen.

Kun minusta tulee keski-ikäinen, lupaan vakuuttaa kaikille pienten lasten vanhemmille, että on täysin normaalia lähteä töihin, ja palata hakemaan kotiin unohtunutta tavaraa kolme kertaa ennen lounasta.

Lupaan, että ainakin kerran läikytän kahvia päälleni ihan tahallani. Tai puen paidan väärinpäin, ja sitten kehun suurieleisesti heitä, jotka aamuisin saavat suunnilleen puhtaisiin vaatteisiin autollisen lapsia ja vielä itsensäkin.

Kun minusta tulee keski-ikäinen, lupaan kertoa, missä itse epäonnistun vanhempana, ja sen, miten me silti olimme onnellisia. Kun huomaan jonkun vanhemman äänensävyssä rakkauden lastaan kohtaan, lupaan huomata sen.

Lupaan muistuttaa, että hammaslääkärit, sukset, lomakkeet, allekirjoitukset, lelupäivät, mokkapalat, tyhjät vessapaperirullat ja maitopurkit askartelua varten voivat välillä unohtua, kunhan muistaa toinen toisensa.

Tämän kaiken minä lupaan, sillä ruuhkavuodet tulevat ja menevät, mutta ihmiset pysyvät.


(Ja jos minä jonkun näistä unohdan, niin muistuttakaa tästä tekstistä)

Niin että repäistessä sattuu

Äidin ja lapsen on kasvettava niin lujasti yhteen, että irti repäistessä molempiin vähän sattuu. Tätä ajattelen, kun tartun päiväkodin oveen ja tavoittelen ääneen reippautta: tänään äiti ei jää leikkimään. Ripustan naulakkoon haalarin. Se on topattu vanulla ja hellyydellä.

Lähdön hetkellä sanon hei, ja repäisen. Meihin molempiin sattuu. Yritän ajatella että kyyneleet on hyvä; että ne kertovat läheisestä suhteesta, josta on irtautumalla irtauduttava. Kiitän kyynelistä, joilla lapsi pystyy ilmaisemaan ikäväänsä. Kiitän siitä, että meillä molemmilla on keinomme surra tätä yhteistä menetystä.

Askeleeni painavat hankeen mutkittelevan polun. Suljen portin, ja toivon, että lapsi näkee jäljet, ja ymmärtää niiden tulevan yhtä monta askelta takaisin. Toivon lapsen aistivan, että kannan häntä mielessäni joka hetki. Mietin, mahtaako hän huomata, että repäisy repäisyltä sylini siirtyy hänen mieleensä pysyäkseen siellä aina?

Äidin ja lapsen on kasvettava niin lujasti yhteen, että irti repäistessä molempiin vähän sattuu. Kipu tarkoittaa, että on joku, joka rakastaa. Kipu tarkoittaa, että on joku, joka odottaa. Kipu tarkoittaa, että läheisyys on luonut riittävät edellytykset hetken eroon toisistaan.

Mutta ensin on kasvettava lujasti yhteen.

Luonto sulaa itkemällä - miksi ei ihminenkin?

Luonto sulaa itkemällä, miksi ei siis ihminenkin?

Ovathan tunteet niin kuin vesi, joka kylmällä jäätyy paikoilleen ja jähmettyy kantavaksi. Jähmettyy, kun ei voi vapaasti virrata sinne, missä veden kaikkia värejä tarvittaisiin, ja muodostaa sydänjään, kunnes ilman minkälaisia ennusmerkkejä jokin sanoo, että nyt riittää.

Ja sitten rysähtää.

Kun jäät lähtevät liikkeelle, pauke ja tärinä herättävät syväjäähän nukahtaneen. Jääkylmä ryöpsähtää kasvoille; pyörteet ottavat kiinni mistä saavat ja repivät tuhansiin osiin. Jäät rytisevät ja tunteet huutavat, että nyt en enää jaksa, nyt en enää pysty, ja nyt en enää voi olla hiljaa.

En voi, vaikka haluaisikin, sillä jää ei pysähdy, muistot eivät lakkaa vyörymästä, eivätkä kyyneleet virtaamasta.

Kaikki eivät sulata, ettei jää vaan äänettä haihdu ja häviä ketään häiritsemättä. Kaikki eivät ymmärrä, että mitä paksumpi jää, sitä suurempi tulva. He ihmettelevät patoja ja pyörittelevät päätään. Väistelevät lohkareita ja kuiskivat, voiko se olla kenellekään hyväksi, että vesi niin äkkiä nousee? 

Mutta voiko jää muuta kuin sulaa?

Voiko jää muuta kuin antaa periksi, ja luopua viimeisistä pyrkimyksistään olla kova ja kantava? Voiko se tehdä muuta, kuin itkeä itsensä niin pieneksi, että veden pinta laskeutuu niin kuin rauha? Ja ennen kaikkea: Kannattaako jään muuta kuin sulaa, kun kaiken takana on kevät, joka on saapunut tehdäkseen tilaa uudelle elämälle?

Luonto sulaa itkemällä, miksi ei ihminenkin?