Ihminen on kuin ruoho

Eilispäivän lapsia me olemme. Päivämme kuin varjo, jota vuodet tanssittavat. Kasvomme muuttuvat jokaisella pyörähdyksellä: kevät, kesä, syksy, talvi. Muuttuvat, kunnes nauru häviää muistojen kaikuun.

Ihminen on kuin ruoho. Vahvana ja varmana hän seisoo. Mutta kun lintujen huuto vaimenee marraskuisen maan yllä, henkäys käy hänen ylitseen, eikä häntä enää ole.

Mikä on ihminen? Kuihtunutta ruohoa, maata vasten makaavaa, ja silti sinä häntä muistat! Mikä on ihminen? Maaksi muuttuvaa multaa, kevätkylvöjen kasvualustaa, ja silti sinä hänestä huolehdit.

Huolehdit ja muistat, etkä koskaan unohda.

Älä rakenna loukkauksella kotia


Älä rakenna loukkaukselle kotia. Älä anna sen muuttaa sydämeen, äläkä anna sen muuttaa sydäntä.

Kun loukkaus koputtaa oveen, kutsu se sisään ja anna kertoa asiansa: paljastaa, mikä on pyhää, mikävaivan tai suremisen arvoista.

Kuuntele tarkasti mitä loukkaus kertoo. Anna sen näyttää kipeä kohta, mille tästedes antaa huomiota aikaa ja arvoa.

Mutta älä käytä loukkauksen keinoja. Älä anna sen muuttaa sydämeen, äläkä anna sen muuttaa sydäntä.

Sillä loukkaus on hyvä renki, mutta kaikkialla kaikille yhtä julma isäntä.

Älä lakkaa hämmästelemästä lasta

Niin kauan kuin olen ollut äiti, kaikki ovat valmistaneet minua siihen, miten nopeasti lapset kasvavat. Äkkiä pikkulapsiaika on takana. Ensimmäiset hymyt, hampaat ja askeleet nähty. Sitten kaikki on ohi.

Mutta miksi kukaan ei ole kertonut, miten upeaa se on, kun lapsesta varttuu nuori. Kuinka ihmeellistä on, kun hän alkaa huolehtia itsestään: katselee vaatteensa, muistaa menonsa ja varmistaa, että muutkin muistavat omansa.

Eikä sitäkään kukaan kertonut, miten hauskoja lapsista kasvaa. Että kohta ei naureta suloisille sanoille, vaan osuville huomiolle, jotka laittavat omatkin ajatukset mittasuhteisiin. Että kohta lapsi, jota kannoit, kantaa sisaruksiaan ja ojentelee ylähyllyltä tavaroita.

Ja kaikki tämä tuntuu aivan yhtä ihmeelliseltä kuin ensimmäinen sana tai piirrustus.

On hämmästyttävää että lapsi oppii asioita vanhemmiltaan, mutta vielä hämmästyttävämpää on se, että hän alkaa ajatella itse. Että hän oppii toimimaan viisaammin, varmemmin ja myötätuntoisemmin kuin omat vanhempansa. Se on ihme.

Miksi siis lakata hämmästelemästä kasvavaa lasta?
Miksi varsinkaan silloin, kun lapsesta kasvaa nuori, ja kaikkein eniten koko maailmassa hän kaipaa olevansa jonkun ihailun ja hämmästelyn arvoinen.

Kaikella on aikansa

Kaikelle on aikansa, jokaisella asialla tähtitaivaan alla. Jokaisella vaiheella alku ja loppu, jokaisella paikkansa vuosien jonossa.

Aika on syntyä, aika on kuolla. Aika ihmetellä ensimmäistä itkua, aika vaieta hiljaisten hetkien pyhyydessä: pidellä viilenevää kättä.

Aika on istuttaa tulevan toivo, aika odottaa loiston läpäisevän maan. Aika poimia pidetyt päivät, jättää hyvästit hengityksen huurtuessa.

Aika on hajota palasiksi, aika syleillä surua. Aika kerätä itsensä ja kauneutensa, aika opetella nauramaan pimeälle, ja kaikelle, mitä kerran pelkäsi.

Kaikki on kaunista ajallaan. Jokaisella vaiheella alku ja loppu, jokaisella paikkansa vuosien jonossa. Ja ihmisen sydämessä ikuisuus, joka ymmärtää.

Ymmärtää vaikka ei hyväksy
- sillekin aikansa tähtitaivaan alla.

Ilo on hauras lintu

Ilo on hauras lintu. Silloin, kun se nousee siivilleen, on parasta olla hiljaa ja antaa sen tulla luo. Surua on kuunneltava varoen, mutta iloa hievahtamatta, sillä toisen surua, vihaa tai pelkoa ei voi varastaa, mutta ilon voi.

Kuuntele siis tarkasti silloin, kun iloni alkaa puhua. Anna sen nauttia lennosta ja itsesi hyvästä tuulesta. Älä ala laskea, onko iloni aikaista tai miten pitkälle se kantaa - älä, vaikka tarkoitus olisikin hyvä.

Ilo on hauras lintu, sillä se pesii siellä, missä ihminen on aidoimmillaan. Kun päästän iloni ilmoille, annan luvan katsoa sinne, minne muut eivät näe. Turhautumiseni kuulevat kaikki, mutta ilo on luottamuslause. Jos lyöt ilon alas, osut minuun. Siksi kuuntele.

Ennen kuin ihminen uskaltaa iloita, hänen on täytynyt alkaa luottaa. Luottaa siihen, että on osannut laskea oikein onnensa kantavuuden, ja siihen, että suurempi tuuli kantaa, kun siivet eivät. Kun ilo on syvää, se on myös pyhää.

Ilo on hauras lintu. Anna minun lentää.

Lepolupa

Tämä on lepolupa. Lupa oikeuttaa sinut lepäämään, vaikka koti ei näyttäisi ihmisten asumukselta; vaikka lapset, puhelin tai ajatukset alkaisivat hälyyttää punaisina aina, kun ajattelet istumista.

Tämän luvan haltijalla on oikeus levätä haluamallaan tavalla: pystyssä tai makuulla, liikkeessä tai paikallaan. Sielu tietää, miten se parhaiten lepää, eikä tämän luvan haltijan tarvitse kysyä muilta, mistä mieli saa hyvää.

Lepolupa oikeuttaa olemaan hyödyllinen tai hyödytön. Se on lupa juosta järven ympäri tai rakentaa sohvalle aikuisten maja. Se on lupa tuntea kaikki tunteet, joiden vierestä heräsi, lupa hengittää syvään, ajatella pieniä tai suuria.

Sinulla on lepolupa. Lupa luottaa, että et itse kannattele elämääsi, vaan sinua kannatellaan. Lupa levätä, ja sillä antaa lupa lepoon muillekin. 

Ja jos lupa ei riitä, niin olkoon tämä käsky:
Lepää.

Kun sinä olet kanssani

Kun sinä olet minun kanssani, minulta ei mitään puutu.

Viet minut sinne, missä lepo on elämäntapa, rauha ruokaa ja hengityksen salpaavat vain maisemat, jotka saavat nauramaan epäuskoisina ja kysymään: ”Näetkö saman, minkä minäkin näen?”

Ja kun oloni on tyhjä ja turta, ja aamu kuin seisoisi tiensä päässä, puhallat minun elämää kuin hiilloksen. Taputat olalle, ja ohjaat tielle, joka on toisinaan vaikeakulkuinen, mutta ei koskaan umpikuja.

Kun kuljen pimeässä laaksossa, jossa elämä ja kuolema näyttävät tasavertaisilta vaihtoehdoilta, sinä olet kanssani. Tunnet pimeän minussa ja ympärilläni, pidät lujasti kiinni. Siksi en pelkää.

Ja niin kuin siinä ei olisi tarpeeksi, katat minulle pöydän niiden katseiden eteen, joiden alla olen itkenyt, hävennyt, pelännyt ja tuntenut itseni vähemmän ihmiseksi. Istutat minut pöytään, ja sanot lujalla äänellä: ”Hän on minun kanssani”.

Annat viisautta ja voimia sen verran, että selviän tehtävistä ja ihmisistä, jotka olet minulle uskonut. Annat myös iloa, iloa niin paljon, ettei lasini ole puoliksi tyhjä tai täynnä, vaan se valuu yli ja kastelee pöytäliinan.

Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minua kaikkina elämäni päivinä. Minä saan asua kanssasi päivieni loppuun asti.

Eikä minulta mitään puutu.
(Ps 23)

Onnellisten maa on lasten kaltaisten

Onnellisten maa on lasten kaltaisten. Niiden jotka vetävät keuhkot täyteen ilmaa ja kesän tuoksuja, huutavat alikulkutunnelissa ilmoille vauhdin riemut ja avoimet kysymyksensä; kuuntelevat, kuinka joku vastaa takaisin.

Onnellisten maa on lasten kaltaisten. Niiden, jotka huomaavat selälleen pyörähtäneen leppäkertun ja myötätuntoa säästelemättä rientävät pelastamaan tuntemattoman ystävänsä, saaden sieluunsa jäljen siivillenousemisen ilosta.

Onnellisten maa on lasten kaltaisen. Niiden jotka huutavat ”Kato mua” ja hyppäävät kylmään veteen silmät kiinni ja sielu auki. Jotka uskaltavat itkeä ääneen pientä haavaa niin kuin suurinta surua luottaen siihen, että lohtu saapuu.

Onnellisten maa on lasten kaltaisten. Niiden, jotka yötä vasten huokaisevat pahan mielensä ylös. Sitten nukahtavat sängylle poikittain hiekkaa hiuksissaan, ja näkevät unia maasta, jossa pelkoa ei tunneta ja aikuisen mieli saa lentää niin kuin lapsi.

Onnellisten maa on lasten kaltaisten. Joka sinne haluaa, levittäköön kätensä ja kiivetköön syliin.

Joskus on hyvä katsoa taakse

Joskus on hyvä katsoa taakse, ja ihmetellä, miten pitkän matkan on kulkenut.

Hämmästellä, että uinko minä tosiaan vastavirtaan tuon koko pitkän matkan. Tulinko todella tuon vaikeuksien ryteikön poikki, juoksinko pimeiden päivien maratoonin paljain jaloin ja valmistautumatta.

Joskus on hyvä katsoa taakse, ja olla hyvällä mielellä hengästynyt. Nojata käsillä polviin, päätä pyörittäen nauraa ja itkeä läpi uskomattoman matkan kaikki vaiheet.

Sitten suoristaa selkä, katsoa eteen ja ylös.
Jatkaa hyvillä mielin luottaen siihen, että mitä tahansa eteen tuleekin,

siitäkin minä selviän.

Miten valmistautua syntymään?

Vauvan syntymään voi valmistautua monella tavalla.

Voi lukea lapsen kehityksestä ja synnytyksen vaiheista. Voi ostaa tavaraa, joka saa hämmentymään, nauramaan tai kohottelemaan kulmakarvoja.

Voi käydä ylimääräisissä ultrissa, selvittää sukupuolen, käydä läpi lähisuvun kaikki synnytykset. Ottaa mahasta kuvia ja kipsivaloksen.

Tärkeintä on kuitenkin opetella vastaanottamaan elämän sellaisena kuin se tulee:

Voi tulla unelmaraskaus, mutta voi myös tulla raskausarpia vartaloon ja sieluun. Voi tulla oppikirjasynnytys, voi tulla dramaattinen synnytys.

Voi tulla valvova vauva, nukkuva vauva tai sairas vauva. Voi myös olla, että vauva-ajan suurin haaste on valita matkarattaiden väri.

Tuli mitä tuli, se, mitä viivan alle jää, on kuitenkin positiivista niin kuin raskaustestissä. Tuli mitä tuli, kaiken saa jakaa, eikä koskaan tarvitse selvitä yksin.

Juuri siksi tärkeintä vauvaan valmistautumisessa on opetella vastaanottamaan elämä sellaisena kuin se tulee,

ja iloitsemaan siitä.

Painava sydän

Minulla on rikkinäinen vaaka. Se kertoo vain painon, ei mitään tärkeää elämästäni.

Ei se kerro mitään viisaudesta, joka tarttui matkalla mukaan, eikä kärsivällisyydestä, joka venyi useita senttejä.

Ei ympärille kertyneistä ystävistä, ei karttuneista iloista, eikä rohkaisevista sanoista, joita keräsin vararavinnoksi.

Vaaka ei kerro mitään tärkeää elämästäni. Jos se jotain kertoo, niin sen, että minulla on elämästä kylläinen,

painava sydän.

Ovathan he kuitenkin omia

Perhe on ihmeellinen yksikkö.

Se koostuu toisilleen välttämättömistä ihmisistä, jotka saavat ärsyyntymään sekunnissa, paukuttelemaan ovia ja vetämään henkeä niin syvään, ettei ole varma pyöriikö huone silmissä kiukun vai hapenpuutteen vuoksi.

Ja samaan aikaan sitä ei kuitenkaan haluaisi jakaa likapyykkejään kenenkään muun kanssa. Eikä syödä vajaassa ruokapöydässä edes niinä päivinä, jolloin voi käsi sydämellä todeta, että perhedynamiikka on parhaimmillaan kaikkien nukkuessa.

Perhe on ihmeellinen yksikkö. Sen jäsenet tunnistavat toisensa siitä, että ärsyttävimmilläänkin he toivoisivat toistensa olevan sellaisia kotona. Ovathan he kuitenkin pohjattoman rakkaita.

Ovathan he kuitenkin omia.

Saapumisaika

Lento on lyhyt ja minä olen täällä vain hetken. Siksi levitän siipeni ja teen
pesäni ilmaan.

Painan mieleeni vaihtuvat maisemat ja vaaleanpunaisen auringonlaskun: ne tuoksuvat viljalle ja kypsälle onnelle.

Minä olen itkuni itkenyt ja lauluni laulanut. Matkallani oppinut, ettei mitää voi mukanaan viedä.

Että painoksi muuttuu hyväkin, ellei uskalla päästää irti.

Lento on lyhyt ja minä olen täällä vain hetken. Siksi hengitän sisään jokaisen retken ja liikkumattoman joenpinnan.

Kun saapumisaikani koittaa, suljen silmät, ja käännän selkäni maata vasten: antaudun rakkauden varaan.

Riittää, että luotat

Voit paeta tuskaasi maan ääriin, voit juosta kipuasi karkuun. Mutta vaikka muuttaisit merten taakse, et pääsisi pakoon. Kipu on siellä, missä sinäkin. Mutta siellä, missä sinä olet, minä olen jakamassa kaiken kanssasi.

Kuljet tai lepäät, kaiken olen nähnyt. Kaatumisesi, nousemisesi ja yrittämisesi: kuinka olisit halunnut luovuttaa. Kielelläsi ei ole yhtäkään sanaa, jota en tuntisi. Avunpyyntösi olen kuullut kaikki - myös silloin, kun et enää jaksanut pyytää.

Voit koittaa paeta aamuruskon siivin tai juosta viimeiselle rajalle, missä yö peittää päivän ja järjen valon. Missä tuntuu, että kukaan ei näe eikä kuule; että on yksin pimeyden kätköissä, ja sinne myös jää.

Mutta minulle pimeys ei ole pimeyttä, ja yö on kuin päivänvalo. Kanssani kivun kohtaaminen on helpompaa kuin sen pakeneminen. Suunnitelmani ovat ylivertaisia, ja täynnä hyvyyttä, jota et voi vielä ymmärtää.

Et voi vielä ymmärtää, mutta riittää, että luotat.

(Ps 139)

Mistä onni koostuu?

Kun elämästä vähentää tulevaisuuden, selviää millaista arki on nyt.

Selviää, ketkä ovat lähimmät ihmiset; keitä ilman ei voi elää - aivan kirjaimellisesti. Ja keitä olivatkaan ne, joille voidellaan aamuisin ruisleipiä, ja joille kannattaa vastata kaikkein kärsivällisimmin.

Kun elämästä vähentää tulevaisuuden, paljastuu myös, millainen ihminen on nyt.

Paljastuu, millaisen osan onnestaan on pedannut tulevaisuuteen, ja miten paljon tai vähän on ruokkinut päivittäisiä tarpeitaan - voidellut ruisleipiä ihan itselleen.

Kun elämästä vähentää tulevaisuuden, selviää, mistä onni koostuu:

Asioista, jotka ovat aamuisin käden ulottuvilla, ihmisistä, jotka nukkuvat yhteisissä lakanoissa ja ruokapöydälle jääneistä onnenmuruista, joita kiireessä saattaisi roskiksikin luulla.

Älä luovu toivosta

Älä luovu toivosta.
Älä luovu unelmasta.
Älä luovu elämästä.

Ota yksi askel kerrallaan. Pieni askel, hidas askel tai pysähdy ja lepää, mutta älä luovuta.
Tulee uusia päiviä, tulee parempia päiviä, tulee helpompia päiviä.

Päiviä, jolloin kaikki on selvää, eikä kysymyksiä ole. Näet sen vielä, joten älä luovuta.

Kaksinkertaisia haaveita

Haaveeni ovat tällä hetkellä yksinkertaisia:

Haluan suukottaa siskoa poskelle, pidellä kummityttöä sylissä. Haluan nauraa vedet silmissä saman pöydän ympärillä. Ostaa torilta mansikoita ja syödä niitä paljain sormin.

Haluan unohtaa avaimet kahvilaan, tulla tönäistyksi ihmisjoukkossa. Haluan kuunnella musiikkia vieri vieressä. Ruuhkaisella rannalla nuolaista jäätelöpaperin puhtaaksi.

Haaveeni ovat tällä hetkellä yksinkertaisia, tai oikeastaan ne ovat kaksinkertaisia: Jokainen vaatii toisen ihmisen tekemään tavallisesta hetkestä ihmeen.

Isä meidän

Kun koko maailma on polvillaan, ja hapuilee sanoja, sinulla on valmiit sanat. Siksi me suljemme silmämme askareidemme äärellä. Pudotamme tiskirätit, avaimet ja avoimet kysymykset, ja huokaisemme:

Isä meidän, joka olet siellä, minne me emme näe; mistä me emme mitään tiedä. Pyhitetty olkoon sinun nimesi, jolle me olemme niin paljon nauraneet, mutta vähän puhuneet.

Tulkoon sinun valtakuntasi. Tulkoon rauha, jonka olemme kadottaneet. Tapahtukoon sinun tahtosi, joka on aina parempi kuin osaamme kuvitella.

Anna meille tänä päivänä kaikki, mitä tarvitsemme, että voimme peitellä lapsemme nukkumaan ilman huolta. Anna toivoa sen verran, että jaksamme huomiseen.

Ja anna meille anteeksi, että kuvittelimme voivamme kantaa itseämme omilla hartioillamme; että pidimme omanamme kaikkea sitä, mikä oli pelkkää lahjaa.

Päästä meidät pahasta. Päästä meidät vihasta, pelosta ja rahasta, jotka saavat meidät turvaamaan ainostaan omat selustamme.

Tulkoon sinun valtakuntasi: Se jossa suurinta on antaa henkensä toisen puolesta. Tapahtukoon hyvä tahtosi, joka puhaltaa elämää sinne, missä on pelkää kuolemaa.

Niin maan päällä, kuin siellä, mistä me emme mitään tiedä.

Milloin sinä kasvoit paitani kokoiseksi?

Ei sitä nyt niin kovin kauaa ole, kun astuin ensimmäisen kerran lastenvaatekauppaan, ja ostin pienimmän haalarin sekä vaaleanpunaisena että vaaleansinisenä, kun en tiennyt, kummalla toisimme sinut kotiin. Pian onni pukeutui vaaleansiniseen haalariin, ja hymyili ensitöikseen jokaikinen aamu.

Nyt sinä nuokut siinä auton ikkunaa vasten kuulokkeet korvilla ja hiukset silmillä - et anna leikata niitä enää. Olet pukenut päällesi vaatteet, jotka halusit, ja lähtiessä huppari solahti pääsi yli kevyesti. Hämmennys ja liikutus kilpailivat sisälläni, kun huomasin, että paita on minun.

Missä välissä kasvoit paitani kokoiseksi?

Ennen sinä repesit riemusta, kun legotorni kaatui tai roska-auto saapui pihaan, ja minä nauroin, miten suloiselta näytit. Nykyään me nauramme samoille asioille. Huumorintajusi on kasvanut aikuiseksi ennen sinua, ja naurun autuas yhteys pelastaa meidät päivittäin ristiriidoilta - niin kuin se on tehnyt aina.

Mutta et sinä ole kasvanut paitani kokoiseksi vain ulkoisesti, vaan myös sisäisesti, ja joskus tuntuu, että myös ohitseni. Olet rakastava ja huolehtivainen, ja jollain käsittämättömällä tavalla osaat laittaa itsesi sivuun, kun sitä tarvitaan. Sinussa on turva, joka rauhoittaa pikkuveljen, ja minulla on puhelimessa kuva, jossa lohdutat ystävääsi pelikentän reunalla.

Voi, kun minä voisin kasvaa joskus sinun paitasi kokoiseksi!

En enää koskaan saa pitää sinua sylissäni niin kuin vastasyntynyttä pidetään, mutta kestän sen kyllä, kun saan päivittäin nähdä, millaisia aarteita olet sisälläsi kantanut. Kestän murrosiän myrskyt, ja kestän myös jokaisen ovenpaukahduksen, sillä ne kertovat, että olet löytänyt jotain tärkeää sisältäsi.

Jonain päivänä, minä vielä kiitän niistä paukahduksista.

Mutta tänään sinä olet siinä, ja minä rakastan sinua. Ja kun sinä kasvat täyteen mittaasi, ymmärrät, miten paljon minä rakastin myös sitä, että kerran sinä halusit pukea päälle minun paitani.

Rakastumisen lisäksi ihaninta on rakastua uudelleen - samaan ihmiseen

Rakastumisen lisäksi ihaninta on rakastua uudelleen - samaan ihmiseen.

Katsoa tuttuihin silmiin, jotka luulee jo osaavan ulkoa, kunnes yhtäkkiä katseeseen ilmestyy jotain niin uutta ja erilaista, että vatsanpohjasta kouraisee ja on hetken katsottava toiseen suuntaan.

Mikä helpotus se sitten onkaan, kun voikin huokaista, että tuohan on jo minun! Että enää ei tarvitse yrittää tehdä vaikutusta, eikä käydä vaivihkaa haromassa hiuksia ja pyyhkimässä varisseita ripsivärejä.

Ja miten ihana on olla varma omasta asemastaan. Että voi sopertaa sanottavansa ääni väristen, ja toisinaan olla juuri niin lapsellinen kuin on. Että on joku, joka tiukan paikan tullen osaa sanoa ”tästä selvitään”, niin että sen uskoo.

Kun rakastuu uudelleen, saa koko paketin: Saa perhoset vatsanpohjassa, mutta myös varmuuden siitä, että ei ole sellaista sanaa, joka saisi toisen lähtemään. Kaikki on jo sanottu, kaikki on anteeksipyydetty.

Rakastumisen lisäksi ihaninta on rakastua samaan ihmiseen, uudelleen ja uudelleen. Ja antautua samalle ihmiselle uudelleen ja uudelleen.

Olet turvassa

Vaikka sydämesi hakkaisi kiihtyvään tahtiin, ja vaikka jäseniin hiipisi kylmä, joka ei peiton lämpöä pakene, olet turvassa.

Vaikka mielesi täyttyisi kehää kiertävistä ajatuksista, jotka sotkevat mennessään huolella järjestetyn mielen, olet turvassa.

Vaikka et pystyisi rentoutumaan, tuntemaan iloa tai mielenrauhaa, tai vaikka ihmisten myötätuntoiset sanat vain herättäisivät uinuvan pelon, olet turvassa.

Olet turvassa, sillä sinua kannattelevat iankaikkiset käsivarret. Syli, joka ei väsy valitukseen eikä säikähdä kuohuvia tunteita tai alati muuttuvaa mieltä.

Uskoit tai et, käsivarret kantavat, luotit tai et, ote pitää. Sillä voima ei tule luottamuksestasi, vaan rakkaudesta, joka tyynnyttää myrskynkin katseellaan.

Siksi sinä saat levätä huolia vailla, ja olla turvassa.

Riitän, vaikka kukaan ei kiitä

Kotona minulla kolme lasta, ja kun sanon, että en riitä, kuulen, kuinka oleellista on keskittyä tärkeimpään: että olen enemmän kuin tarpeeksi. Koulussa minulla on 25 lasta, ja kun huokaan, että en riitä, kuulen, että opetan vääriä asioita väärällä tavalla - että kuka tahansa pystyisi parempaan.

Samat ihmiset näyttävät minulle kuvia luokkatilasta sata vuotta sitten ja nyt: Kuinka onnetonta se on, että mikään ei ole muuttunut! Minä näytän kuvaa lapsesta sata vuotta sitten ja nyt. Yritän selittää perustarpeista ja kehityksen reunaehdoista, ja miten vähän ihminen on muuttunut, mutta sitä ei kuulla.

Jatkuvan muutoksen aiheuttamasta väsymyksestä en uskalla puhua mitään.

Kun menen kotiin, luen lehdestä, miten kouluissa pitäisi viimeinkin ryhtyä opettamaan tärkeitä asioita, kuten elämänhallintaa, muutoksensietokykyä ja neuvottelutaitoja. Kun menen kouluun, luen kasvoilta, että yksi on pelannut yön, toinen ei ole syönyt ja kolmannelle koulun rutiinit ovat ainoa ennustettava asia elämässä.

Ja vaikka minä kuinka opetan, kasvatan, muistutan, odotan, rakastan, uudistan, kannustan ja tarvittaessa luovutan, saan kuulla, että se ei riitä.

Mutta onneksi on myös niitä, joille riitän. Niitä, jotka tervehtivät kirkkaalla äänellä aamulla kello kahdeksan, ja viivyttelevät luokassa tunnin jälkeen; soittavat suuta hyväntahtoisesti ja keksivät lempinimiä. Ja niitä, jotka viimeisellä tunnilla kapsahtavat kaulaan silmät punaisina, ja vuosien jälkeen lähestyvät varovasti kaupan maitohyllyllä. Kysyvät vieläkö muistan?

Heidän vuokseen tätä työtä teen, ja heidän vuokseen tiedän, että riitän silloinkin, kun kukaan ei kiitä.

Kun et jaksa, katso kohti taivasta

Toivottomuus on niin kuin vesi, joka kasaantuessaan muodostaa mustan seinän. Sen läpi ei näe eikä kuule, eikä sen läpi pääse valo, vaikka valoa olisi taivas täynnä. Sellaista on toivottomuus.

Mutta toivottomuus ja toivo eivät ole kovin kaukana toisistaan. Mustakin vesi kannattelee, jos sen antaa. Ja mitä vähemmän yrittää, mitä enemmän antautuu, sitä helpompi on pysyä pinnalla.

Ja sellaista on toivo.

Että täysin epätoivoisessa tilanteessa levittää kädet ja valitsee luottamuksen. Että heittäytyy veden varaan ja huomaa, että se kantaa sillonkin, kun ei enää itse voi auttaa itseään, ja erityisesti silloin.

Ennen syntymää ihmistä kannattelee vesi, syntymän jälkeen toivo. Ja kun ei enää jaksa, voi levätä pimeän päällä, ja katsoa paikkaan, josta nämä molemmat ovat peräisin: kohti taivasta.

Vain hetkeksi minä käännyin

Katsoin silmä tarkkana jaloissa leikkiviä lapsiani. Seurasin heidän kasvuaan, silittelin hiuksia ja ojentelin pudonneita leluja peläten menettäväni jotain tärkeää, jos edes hetken katson muualle.

Mutta sitä en huomannut, että lasten kasvaessa suuremmiksi, sinä olit kasvanut pienemmäksi. Ryhtisi oli kumartunut, ranteesi muuttuneet hauraiksi kuin linnun luut. Katsoin muualle vain hetken!

Olin oppinut ajattelemaan sinua sellaisena, kuin olit vuosia sitten vihreällä nurmella juhlavaatteissasi. Silloin, kun siristelit silmiäsi aurinkoon päin täysissä voimissasi, ja elämä oli niin kuin vasta-alkanut kesä.

Havahtuessani säpsähdin siihen, että hiuksesi olivat harmaantuneet ja elämänrytmi huomaamatta hidastunut. Olin katsonut muualle vain hetken, ja sillä välin jotain sinusta oli jo lähtenyt tuulen matkaan.

Sillon minä ymmärsin, että minulla ei tulisi koskaan olemaan enempää sinua, kuin minulla on nyt. Ja että puolinaisissa sanoissasi ja arkisissa eleissäsi tulisivat olemaan koko elämääni kantavat, rakkaimmat muistot.

Vain hetkeksi minä käännyin. Nyt en hetkeen käänny pois.

Kärsimyksen määrä ei ole vakio

Ei kärsimyksen määrä ole elämässä vakio. On julmaa edes sanoa niin. Joskus vaikeudet kasaantuvat yhdelle ihmiselle; kasautuvat niin kuin vesimassat toistensa niskoille, ja jyrisevät yli kuin hyökyaalto.

Jotkut vaan jäävät alle. Yhtenä päivänä kaikki on hyvin, ja seuraavana päivänä onni pyyhkäistään pois. Mikä on rakasta, revitään käsistä, mikä itsestään selvää, muuttuu ristiaallokossa epävarmaksi.

Ei kärsimyksen määrä ole vakio. Ei, vaikka olisi helpompi ajatella niin; mukavampi makoilla aurinkovarjon alla, ja lepuuttaa päätä ajatukseen ”kukaan ei saa enempää kuin jaksaa kantaa”.

Kärsimys ei jakaudu tasan. Ei, sillä sen luonteeseen kuuluvat epäoikeudenmukaisuus ja mielettömyys, jotka tekevät kärsimyksestä kärsimyksen.

Mutta kärsimys – vaikka se ei jakaudu tasan, se voidaan silti jakaa. Se voidaan sälyttää useammille hartioille siten, että ne, joiden itku vyöryy niin kuin huuto, eivät enää itke yksin, ja ne, joiden onni on kuin raadeltu ranta, saavat avun.

Sillä onhan niin, että jotkut saavat enemmän kuin jaksavat kantaa, mutta onhan myös niin, että jotkut saavat enemmän, että heillä on mistä antaa.


Teksti on julkaistu Hyvän jälki -kirjassa.