Ihminen on kuin ruoho

Eilispäivän lapsia me olemme. Päivämme kuin varjo, jota vuodet tanssittavat. Kasvomme muuttuvat jokaisella pyörähdyksellä: kevät, kesä, syksy, talvi. Muuttuvat, kunnes nauru häviää muistojen kaikuun.

Ihminen on kuin ruoho. Vahvana ja varmana hän seisoo. Mutta kun lintujen huuto vaimenee marraskuisen maan yllä, henkäys käy hänen ylitseen, eikä häntä enää ole.

Mikä on ihminen? Kuihtunutta ruohoa, maata vasten makaavaa, ja silti sinä häntä muistat! Mikä on ihminen? Maaksi muuttuvaa multaa, kevätkylvöjen kasvualustaa, ja silti sinä hänestä huolehdit.

Huolehdit ja muistat, etkä koskaan unohda.

2 kommenttia

KatriinaUu kirjoitti...

Niin kaunis kirjoitus, kiitos tästä.

Erikoiset Asiantuntijat kirjoitti...

Kiitos kauniista tekstistä!
Meidän tehtävämme on muistaa.
Kunnes emme enää muista.
Tulee joku toinen, joka muistaa vuorostaan.
Se on se ketju, joka kulkee sukupolvien kautta ja yli.
Siihen ketjuun voi tarrata, kun heikottaa ja lisätä aikanaan oman lenkin seuraaville avuksi.